Väärien valintojen asiantuntija * 109

Jesseä odotti Kalliomäen puolimatkankodissa sata vuotta vanhoista hirsistä tehty oma koti, jonka se koki heti omakseen. Ovessa oli kissan ja kanin mentävä luukku, jota varsinkin pihan toinen vapaa kani käytti. Usein iltasella ikkunasta kurkatessani näinkin kanin nukkuvan Jessen kyljessä kiinni. Iso ja pieni kasvissyöjä olivat hyviä kavereita.

Kerran Kolun vanhainkodin työntekijä soitti yövuorostaan, että onkohan hevonen kotona, kun yksi tuijottaa lasin läpi ikkunasta. Ja ei aikaakaan, kun rinnettä pitkin rinta rinnan tulivat kotiin yöjuoksuiltaan valkoinen kani Jessen kanssa.

Olinkin yhtenä, jos toisenakin päivänä tuumaillut miksi Jesse viihtyy niin hyvin oman aitauksensa kauimmassa kulmauksessa, savusaunan nurkalla. Sekins selvisi, sillä se oli oivaltanut kaiken pahan ja vankeuden alun ja juuren olevan saunan seinässä roikkuva sähköpaimen. Jesse oli yltänyt kaulaansa venyttämällä saamaan sen hampaidensa väliin ja hakannut kapistuksen kavioillaan aivan pieneksi silpuksi. Näin oli portti vapauteen auki. Mutta viereistä vanhainkotia pitemmälle se ei koskaan lähtenyt.

Älykäs se tosiaan oli, huippusellainen. Kun Jesse väliaikaisessa tallissaan odotti aitauksen valmistumista, ei se pysynyt sielläkään. Vaan oppi, että kaksiosaisen oven lukittu alaosa aukeaa, kun kääntää turvalla avaimesta. Tätäkin ihmettä minun piti tuntikausia seurata, jotta näin kuinka se sen tekee.

Käytiin myös uimassa, sillä vettä Visin Lento ei pelännyt. Tai pelkäsi. Jos sateen jälkeen oli lätäköstä toiseen tulitikkulaatikon levyinen puro, sen yli se ei hevin mennyt. Se oli kartakaikkisen ylivoimaisen suuri, vuolas virta, johon hukkuisi tuota pikaa isokin eläin.

Pelkokerroin oli muutenkin omassa luokassaan. Se oli innokas tekemään tuttavuutta vaikka minkä kokoisen toisen eläimen kanssa haukkuvasta koirasta lähtien. Mutta ylivoimainen kohdattava oli ratsastusretkillämme jonkun pyykkinarulle ilmestyneet uudet pöksyt tai auki jäänyt postilaatikon kansi. Ne olivat uhkia, jotka olivat sen muistissa omalla, määrätyllä laillaan. Mutta ehkä se on niin, että kasvissyöjäeläin pelkää joutuvansa ruuaksi ja rasahduksen kuultuaan lihansyöjäelän ajattelee, että ahaa, ruokaa tarjolla.

Jesse oli huvihevonen, joka ei soveltunut ravihevoseksi liian suurine kavioineen. Se ei pystynyt ravaamaan suorassa, vaan aina hiukan vinottain. Jos muut juoksevat suoraan ja yksi poikittain, ei sillä ansaita kaurarahoja. Sitä odottikin makkaratehdas. Mutta siitä tuli makkaran sijaan rakas perheenjäsen, jonka kanssa teimme syömämatkoja kylän niityille. Se ei ollut ravi- eikä ratsu-, vaan huvihevonen. Monesti mukana poluilla ja pelloilla oli kultainennoutaja Roope, joka sekin oli aikoinaan koditon, kuten Jessekin.

Kun minulle tuli avioero, jäi Jesse entiseen kotiini Liisan luokse. Sieltä se kulkeutui uuteen kotiin, jossa se ei tietojeni mukaan päässyt enää vuosia myöhemmin ikänsä vuoksi leikkaukseen. Oli suolisolmu tai jotain. Jos olisin tämän tiennyt, olisin maksanut leikkauksen. Surullinen asia minulle elämäni loppuun saakka. Mutta mukaviakin muistoja jäi loppumatkalleni maailman ääriin.