Väärien valintojen asiantuntija * 112

Jyväskylän Katulähetyksellä on useita asumisen yhteisöjä. Itse olen ollut aikanani osa kaikkia ja läsnä tavalla tai toisella. Yhteistä puolimatkankodeille oli, että kukin kantoi kortensa kekoon omalta paikaltaan kykyjensä mukaan. Viime käden vastuu oli työsuhteessa olevilla sosiaalisilla talonmiehillä, jotka asuivat muiden joukossa. Kuka joi, joi muualla ja yöpyi muualla. Kaikilla säilyi koti, joka veti koko ajan "kentältäkin" puoleensa ja johon voi palata. Oli sitten viihdekiertue kuinka vauhdikas tai pitkä tahansa. Kuten entisajan tuhlaajapojilla ja valitettavasti nykyään myös tuhlaajatytöillä. Tasa-arvoa tunkee sinnekin minne ei niin väliksi olisi. 

Kristillisen toimijan ydin ei kaikille kelvannut tai muuten tarttunut, joten tarjottiin salakavalasti muuta tekemällä juomista paskamaisemmaksi ja raitista elämää houkuttelevammaksi.

Kalliomäki oli mäen päällä, jonne johti kohtalaisen jyrkkä tie. Siellä asuvat, turneelta palaavat alan miehet ja naisetkin, sanoivatkin viimeistä nousua kukkulalle Golgatan kärsimyksen taipaleeksi. Sen päässä ei kuitenkaan ollut ristinkukkula, vaan monelle rakas koti ja kaikki mitä oli perheestä jäljellä. Joillekin Katulähetysyhteisö oli enemmän kuin mikään koskaan aiemmin. 

Puolimatkankodit eivät tarvinneet kolikkoakaan yhteiskunnan rahoja. Ei kuntien palveluiden ostoista, ei Raha-automaattiyhdistyksen avustuksista eikä mistään muualtakaan. Kunkin maksama vuokra riitti yhteisön ylläpitoon.

Itselleni on hämärän peitossa mikä mainiossa konseptissa oli jälkeeni tulleiden vastuunkantajien mielestä vialla, sillä pikku hiljaa puolimatkakodit hävisivät Katulähetyskartalta.

Ehkä yhdistykseltä katosi ehyt itsetunto kulkea omia polkujaan. Ehkä siitä tuli ensin liikaa kuten muutkin palveluiden tuottajat ja sen jälkeen ehkä liikaa sellainen, jonka palveluja kuntapäättäjät eivät katso voivansa ostaa. Ehkä liian monelle Katulähetyksestä tuli vain työpaikka työpaikkojen joukosta. Ehkä yksinkertaisesti vain katosi katulähetyshenki. 

Minulle yhteisöt olivat hengellisiä koteja, joissa välillä kasvoin ja välillä pienenin. Ensimmäinen kodilta tuntuva hengellinen yhteys oli kuitenkin Jyväskylän kaupunkiseurakunta. Joka otti minut vastaan sellaisena kuin olin eikä vaatinut minulta koskaan mitään.

Olenkin hieman huvittuneena silloin tällöin muistellut selkäni takana kokoontuneita hurskaitten kirjanoppineiden kuppikuntia, jotka hoveineen pohtivat mahdanko edes olla kristitty.

Heidän ansiostaan olen menettänyt osan uskostani. En itseäni suurempaan, vaan helvettiin sellaisena kuin nämä hämärien seinien "veljes- ja sisarpiirit" ovat sitä minulle ja muille vuosikymmenten aikana tarjoilleet.

Mysteeriksi on jäänyt, että yhtä vankasti kuin uskon tulevaisuuteen samassa paikassa ja ajattomuudessa heidän kanssaan, he uskovat, että heitä ei siellä näy minne olen alati kiihtyvällä vauhdilla heidän mielestään menossa.