Muuttolinnut olivat monen asunnottomuuden omakohtaisesti kokeneen sydämellä. He kokivat ilman lupia maahan tulevat siipiveikot jotenkin hengenheimolaisiksi. Jotka tulivat joka vuosi Suomeen perustamaan perheitä. Ei ollut passeja, ei lupia eikä muuttoilmoituksia. Värien kirjokin oli kuin ihmismaahanmuuttajilla, sanoi joku. Ja jatkoi, että kaikki ihmiset ja eläimet tarvitsevat pesän tai kodin itseään sekä perhettä varten.
Kun keväällä tuli aika viedä pöntöt paikoilleen, soitin kaupungille kysyäkseni asiaa. Sattui väärä ihminen langattoman langan päähän tai väärä aamu: "Ei se nyt aivan noin mene kaupungilla, että kuka tahansa voi tulla ripustelemaan mitä tahansa puistojen ynnä muihin hoidettuihin puihin. Tarvitaan selvät suunnitelmat, niistä lausunnot ja sitten mahdolliset luvat." Totesin ylikierroksilla, että unohda koko juttu.
Hänelle kerroin koko jutun avoimesti ja pyysin häntä osaksi suunnittelemaamme laitonta toimintaa: "Että annatko meille lainaan neljät oikeankokoiset haalarit, joissa on logot ja mielellään selässä kissan kokoinen teksti Jyväskylän kaupunki?" Lupasin, että emme paljasta osuuttasi. Tähän Mörk: "Toki haalarit löytyy näin hyvään tarkoitukseen. Eivätkä ne enää minulle mitään voi, jään kohta eläkkeelle, joten ei tarvitse salata osuuttani. Jos menette vanhainkotiin, niin sanokaa terveisiä, että tulossa ollaan."
Ensimmäisenä menimme sitten Keljon vanhainkotiin: "Että päivää vaan. Tultiin ripustelemaan jokunen linnunpönttö pihapuihin teidän ja lintujen iloksi." Muistan oikein elävästi yhden seniorin, joka seurasi riemuiten touhuamme: "On meillä hyvä kaupunki. Että oikein linnunpönttöjäkin vielä meidän pihaan."
Vuosien päästäkin saattoi joku soittaa, että onkohan teillä kunnostus- ja puhdistuspalveluakin, kun ei ole yhteen pesään tullut asukkaita? Ja kyllä vain, me pidimme pöntöistä myös huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti