Väärien valintojen asiantuntija * 113

En tiedä Kalliomäen rakennusvuotta, mutta muistelen kuulleeni sen olleen joskus ennen sotiamme. Joka tapauksessa rakennus on ollut monessa mukana ja seinillä olisi paljonkin ainutlaatuista kerrottavaa. Mekin kirjoitimme oman lukumme jatkoksi niihin.

Kun menin ensimmäistä kertaa sisälle, löysin esimerkiksi Mauno Ihannin irtaimiston. Olimme kappaleen matkaa varsin läheisiä ja hän julkaisikin monta juttua Katulähetyksestä ja minustakin omistamassaan Jyväskylän maalaiskunnan uutisissa. Koskaan ei selvinnyt miksi Manun tavarat olivat siellä. Eikä siitä varmasti tule koskaan kertomaan mikään sanomalehti eikä historiikki. 

Kirjassani kirjoitan useista, kuolleistakin ihmisistä nimiltä, sillä se on minulle ja ehkä myös mainituille tärkeää siellä jossain. Onkin hieno sanonta, että ihminen, eläin ja miksei kasvikin elää keskuudessamme vähintään niin kauan kuin yksikin hänet tai sen muistaa.

 

Itselleni hyvin merkityksellistä on yhteisön kodinomaisuus. Kalliomäki oli ihmisten lisäksi koti monille hylätyille eläimille. Joista oiva esimerkki oli jostain pihaan ilmestynyt kulkurikissa, joka sai nimekseen Misu. Silmät suorastaan paloivat ja kertoivat kuinka villiksi se oli kodittomana oppinut pysyäkseen elossa. Kesti kauan ennen kuin se antoi ihmisen koskea, saati uskalsi tulla sisään. Löydettyään viimein luottamuksen Kalliomäen väkeen, kaikki näkivät kuinka se rakasti lämpöä, ruokakuppiaan ja ihmisen läheisyyttä. Televisiohuoneesta se omi parhaimman tuolin, josta kukaan ei häätänyt sitä pois. Jos joku istui siinä Misun tullessa, se kapusi syliin ja aloitti kehräyksensä, mutta tuolistaan se ei luopunut. 

Meillä oli koko ajan myös kaksi, aina samaa sukupuolta olevaa, vapaata kania. Kun toinen katosi jonkun eläimen ruuaksi, auton alle tai ei muuten vain enää palannut, hain jäljelle jääneelle toveriksi uuden Hauhon Toivolakodista sen johtajalta Pentti Toikkaselta. Kaneilla oli usein värinsä mukaan nimet, kuten Mustis ja Harmis. Tämä yhteistyön muoto on tuskin päätynyt montaa kertaa kummankaan yhdistyksen toimintakertomuksiin. Myös kissat ja koirat hyväksyivät kanit, puhumattakaan niiden kämppäkaverista, Jesse hevosesta. 

Kyläläiset oppivat tietämään pupumme ja kauimmillaan joku soitti kuuden kilometrin päästä pihaan ilmestyneestä oudon kesystä kanista. Joskus kyläläinen ilmoitti, että lapset ovat ottaneet kanin kiinni ja se on nyt navetassa tai jossain varaston laatikossa. Kun noudin sitä kotiin, saattoi laatikon päällä olla lasten kirjoittama lappu vankeuteen päätyneestä pitkäkorvasta. Joka kertoi sen uuden nimen ja arkuudesta, mitä se syö, mitä se osaa sekä mitä se ymmärtää. Kani tuli aina kainalossani takaisin kotiin. Tilalle jätin lapun Kalliomäen vapaista kaneista ja niiden oikeista nimistä. Sekä toivotin lapsia tervetulleeksi tapaamaan näitä kasvissyöjiä pihaamme.

Luulen, että ihminen, joka on saanut osakseen sydämen yksinäisyyttä, sielun kodittomuutta ja asunnottomuutta, kokee ainutlaatuista yhteyttä hylättyihin eläimiin. Niin rakkaita kaikki eläimet olivat monelle Kukkulalla.