Ilojen ja pettymysten vuosipäivä

Eräät haluavat pyyhkäistä eletystä elämästään romukoppaan tai unholaan peräti vuosikymmeniä. Avioliitto esimerkiksi saattaa olla kärsimystaival, jota joku ei haluaisi olleen olemassakaan eikä välittäisi muistaa siitä mitään.

Itse en kuulu tähän heimoon, vaan kaiken minkä muistan, kannan mukanani. Sitä joku ihmettelee, kun puoli julkisesti muistelen rakkauksiani, joista osan olen ymmärtänyt vasta ne menetettyäni. Näin on käynyt kahden avioliittoni kanssa. Vaikka järjellä ymmärrän, että ainut vaihtoehto selvitä edes jollain lailla ilman jatkuvaa erimielisyyttä, oli erota.

21.10.2007 oli kuitenkin yksi elämäni onnellisimmista vuorokausista, sillä Tuusulan Mutterimajalla Päivis sanoi minulle ja minä hänelle: "Tahdon." Silloin olin aivan varma, että se on ikuista. Näin ajattelin monesti myöhemminkin, kun katselin Sininauhasäätiön henkilökunnalta saamaamme häälahjaa. Tandem-polkupyörää, jolla ajoimme yhdessä vain kerran, ehkä 20 metriä 🤣. 

Tänään on avioliittomme vuosipäivä. Yhdessäolosta ja -elosta on matkassa kannettavana roppakaupalla muistoja. Paljon onnen hetkiä, koettuja iloja, mutta myös riitoja ja pettymyksiä. Hallitseva fiilis on alakulo, kun en pystynyt parempaan. Avioero Päiviksestä on elämäni suurin epäonnistuminen.

Mutta milloinkaan en ole jäänyt tuleen makaamaan, vaikka joskus on tuntunut, etten muualla makaakaan. 

Liittomme loppuaika ja ero antoi minulle esimakua kaikkien aikojen yksinäisyydestä. Sitä torjuakseni suuntasin Filippiineille, sillä kävin laboratoriotesteissä, jotka osoittivat, että voisin tulla vielä isäksi. Löysin Filippiineiltä Melanien, joka lyhyen kaavan kertomisella oli valmis tekemään määrätyin ehdoin kanssani lapsen. Siispä sinne. Kun lähdin sieltä kuukauden oltuani, tuli Melanielta jonkun viikon kuluttua viesti, että hän on raskaana. Olin onneni kukkoloilla, jonka jaoin myös blogeissani.

Ajattelin, että viimeinkin auringon on tullut aika paistaa risukasaani. Pieni poika, joka sai nimen Jorma Goza Soini, syntyi samana päivämääränä, kun minut aikoinaan vihittiin. Naureskelin Luojani outoa huumorintajua. Sydän syrjälläni pelkäsin, että varjot tulevat peittämään risukasani uudelleen. Sillä ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa lapsen arvioitu alkuhetki ei aivan stemmannut, vaikka mahtuikin virhemarginaalin sisään.

Dna-tutkimus romahdutti lopulta maailmani. Putosin hyvin syviin mielen syövereihin. Ajattelin, etten koskaan kykene nousemaan sieltä. Loppuelämän tarkoitukseni, "Little" Jorma ei unohdu milloinkaan, mutta katosi ikuisen sumuverhon taakse. Ymmärsin, etten koskaan tule elämään pienen pojan kanssa, joka sai nimeni ja jonka isä haaveilin olevani 10 kuukauden ajan.

21.10. onkin minulle ikuisiksi iloiksi uskomieni, isojen asioiden lisäksi syvien pettymysten päivä. Jos olisin Jokilaaksossa, nostaisin päiväksi Suomen minilippuni ylös salkoon ja laskisin yöksi puolitankoon.