Hampailla on väliä

Parasta ruokaa hevosten hampaille on laidunruoho. Ruohoa purressa sen leuat liikkuvat soikeassa liikkeessä ja ruohoa syödessä muodostuu runsaasti emäksistä sylkeä. Kauraa purressa purentaliike ei ole niin luonnollinen ja väkirehupainotteinen ruokinta voi aiheuttaa myös kariesta. Koska hevonen syö luonnostaan 16-18 tuntia vuorokaudessa, on hampaiden kunto tärkeää sen hyvinvoinnille.

Isälläni oli joskus armeijan hevonen lainassa. En muista tai tiedä tarkemmin kuinka se oli, mutta aina silloin miehet, jotka pitivät itseään hevosmiehinä, arvioivat jotain hevosesta tutkimalla hampaita. Ehkä ikää, kuntoa tai jotakin muuta.

En kyllä olisi aivan heti arvannut, että minustakin tehdään näillä vuosirenkailla vähintään puolijulkista arviota hampaitteni perusteella. Mutta niin vaan toissapäivänä kävi, kun jouduin kylän naisten syyniin. Se ei näyttänyt olevan ollenkaan tärkeää, että hiuksistani on matkan varrella pudonnut ⅔ jonnekin. Parhaina aikoina niitä lienee minulla vaaleatukkaisena ollut 150 000 kappaletta. Tummatukkaisilla onkin keskimäärin vain 100 000 ja punatukkaisilla vielä vähemmän.

Sen sijaan  hampaitteni määrä ja hyvinvointi näyttivät olevan keskusteluissa sitäkin tärkeämpää. Lopuksi naiset vertailivat omia ja toisten kalustoja keskenään. Pärjäsin vertailussa hyvin hammassiltani ansiosta 😁.

Olen mielestäni melkoisen eläinrakas, jonka johdosta olen monestikin pohtinut lihansyöntiäni. Ja ihaillut lehmiä, hevosia ja Päivistä hänen ollessa nykyisin kai täydellisesti kasvissyöjä, joka ei taida laittaa suuhunsa mitään eläinperästä. Tosin kalasta en ole aivan varma.

Minulla kyseinen homma ei ole hanskassa, vaikka se onkin ollut takaraivossa tavoitteeni jo jonkun vuoden. Tällä eläinrakkaudella on joskus peräti ahdistavaa ajatella eläinten menettävän henkensä siksi, että saan syödä ne tai osan niistä.

Olen reippaan kuukauden ja varsinkin viimeisen viikon syönyt hyvinkin kasvispitoista thairuokaa. Se on tuonut ajatuksen kasvissyönnistä pääni takaosasta aivojeni etulohkoon. Nyt tiedän, että minäkin pystyisin siihen. Tosin tällä kylällä ja hetkellä on helppoa ajatella niin, sillä ruokapaikoissani ei paljon pihvejä eikä hampurilaisia näy. Pitää syödä kasviksia tai laihtua koko ajan ja lopuksi kai kuolla nälkään.

Mutta, kun olen luonteeltani kaikki tai ei mitään ja yhtä mustavalkoinen kuin osaomistuskoirani Niilo, voisi se viedä minut vain ojasta allikkoon. Sillä en oikeastaan ole eläinsuojelija, vaan kaiken elämän suojelija.

Aikoinaan keväällä katkoin Soiniityntien sillanpielestä pajunoksia, jotka olivat hieman roska-astian kannen tiellä. Oksat heitin ojanpientareelle. Mutta ne eivät suostuneetkaan kuolemaan noin vaan, vaan puskivat kevään edetessä oksistaan viimeisinä henkäyksinään kauniita, valkoisia pajunkissoja. Surin sitä ja itsekkyyttäni, että pitikö minun mennä nekin katkomaan. Viime keväänä en enää niitä taittanutkaan, vaan puhuin pajunkissoille, että teille on tilaa täälläkin, nykyisin Jokilaakson luonnonsuojelualueella.