Tänään on 72. syntymäpäiväni

Heräsin yöllä puoli kaksi ja aloitin syntypäivästäni nauttimisen, sillä joku oli ehtinyt somessa jo onnitella. Tai yöhän se vielä oli ja täysikuu mollotti taivaalla valaisten käyntini metsä-wc:ssä.

Vuoteen hiljaisuudessa pohdin elettyjä vuosia, millä syntymäpäivillä on ollut itselleni merkitystä tai mitkä muistan esimerkiksi lahjoista. Yksi sellainen on päiviksen kahdeksan vuotta sitten antama lahja, kuvan "tie päättyy" liikennemerkki Soiniityntien alussa. Eräällä tavalla se on vuosi vuodelta ajankohtaisempi, sillä tieni tosiaan päättyy eräänä päivänä. Tai ehkä se ei pääty. Eihän kotini pihaankaan ole jäänyt yksikään kieltomerkin uhmaaja, vaan löytänyt aina väylän jatkaakseen matkaa.

Kun täytin neljä tai viisi vuotta, sain lahjaksi elämäni ensimmäisen polkupyörän. Sen päällä siskoni sanoi istuneensa edellisiltana ja mieleni oli hieman hapan, kun ajattelin saaneeni käytetyn polkupyörän 🤣.

Seuraava merkityksellinen vuosipäivä oli, kun 7 vuotta tuli täyteen ja aloitin koulunkäynnin. Kesti yhdeksen vuotta päästä siitä eroon.

Sitten odotin rippikoulun päättymistä ja 15 vuoden ikää, jolloin saisin ajaa mopolla yleisillä teillä. Mutta mopedin sain 14-vuotiaana ja ajoin sen vuodessa pitkin metsiä liiikennekelvottomaksi.

Juhlin myös 18-vuoden ikää, ajokorttia sekä ravintolaan pääsyä. Oli pettymys, kun portsari ei kysynytkään papereita. Oli tärkää tulla myös täysi-ikäiseksi, joskaan en muista enää miksi. Oikeastaan siihen olisin voinut lopettaa vanhenemisen, mutta vielä silloin luulin, että päivieni määrä on rajaton. 

50-vuotispäivänä minulla oli isot partyt Jyväskylässä. Onnittelijoita oli satapäin, eikä minua ole koskaan kehuttu aiheesta ja aiheetta niin paljoa. 

60-vuotista taivaltani muisteltiin päiviksen uudelleen löytämässä kirkossa Hämeentiellä. Erityisen hienoa on, että samassa paikassa lapsenlapseni sai nimen Sini Olivia.

Kun täytin 70, riehui korona ja olin vapaaehtoisessa karanteenissa Jokilaaksossa. Sitä uhmasi kummityttöni Maaria perheineen sekä Arja ja Juhani, jotka toivat lahjaksi omenapuun. Kiitin ja marmatin, että ei ole puun hyvä olla yksinänsä. Seuraavalla viikolla Juhani toi sille kumppanin. Ne istutin hänen 20 vuotta aiemmin 50-vuotislahjaksi antamalla lapiolla. Nyt ne elävät puupariskuntana rinta rinnan puutarhassa. 

Ostin myös lahjan itselleni, visakoivuisen, käsinveistetyn pahkakuksan, jonka nimi on "Karhu kusiaispesässä". Niitä on kahdeksan erilaista maailmassa ja minulla niistä neljäsosa. 

Nyt täytän 72 ja syntymäpäivää vietän, kun kotimaani päättää sen molemmin puolin liittyä Natoon. Tärkein asia on Suomen turvallisuus, mutta minulle kolahti eniten viesti, jonka toivoisin olevan totta omassa elämässäni: "Sen jälkeen emme ole enää koskaan yksin."