Elämä on......

Luulen, että jos asuisin Tampereen tai Helsingin Aleksanterinkadulla tai maailman manhattaneilla, olisin menossa mukana seuraamalla ihmisiä heidän kulkiessaan sinne tänne. Ehkä istuisin katukahviloissa rupatellen niitä näitä ja olisin hektisessä sykkeessä läsnä monin eri tavoin.

Talvet tai ainakin ison osan niistä vietän Aasiassa, tarkemmin Thaimaassa, Pattayan Jomtienin kaupunginosassa. Siellä itselläni on ehkä enemmän tuttujakin ja ystävällisiä ihmisiä kuin Suomen arjessa. Jo vuosien ajan olen opetellut käyttämään televisiosta oppimaani englantia Googlen kääntäjän avulla. Siihen haasteeseen tarttuminen on ollut hyvä päätös, vaikka vieraskielisiä sanoja ei korvieni välissä suurta määrää edelleenkään ole.

Suomessa vastaavasti asun Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä Merikonttikodissa. Joskus menee päiviä, etten näe ihmisiä. En näe edes autoja, vaikka niiden äänet kuulenkin, kuten moottoripyörienkin. Mutta jotain ihmisten käyttämiä kulkuneuvoja näen. Aamun laskeutuvasta DHL:n postikoneeesta Finnairin ja monen muun yhtiön matkustajakoneisiin. Taivaalla vilahtaa silloin tällöin myös joku ikkunaton ja tunnukseton, joilla arvelen olevan kytkennät armeijoihin tai jotain muuta salattavaa.

Jokilaaksossa minua ympäröi luonto aidossa muodossa eikä asfalttiviidakko. Vaikka annankin luonnon elää elämäänsä paljon sen menoon puuttumatta, teen poikkeuksia. Kuvan pöntössä on tiaisella munat, ellei se ole niitä hylännyt, sillä käpytikka on oivaltanut saman asian. Kun silmäni välttää, kuulen kotini sisään, kun se yrittää nokallaan suurentaa pesän oviaukkoa tai puhkoa peräti seinää. Sen verran pidän tiaisten puolia ja ajan tikan tiehensä monesti päivässä toivoen poikasten syntyvän ja selviävän lentokykyisiksi. Sen jälkeen ovat puolestani omillaan, vaikkakin luulen häviäväni tämän taiston.

Kirjosiepot eivät tulleet talven tyhjinä olleisiin koteihinsa. Syitä on monia, joista yksi lienee, että pesäpönttö on jäänyt viime käytön jälkeen siihen kuntoon, ettei se enää kelpaa linnuille. Mutta minä en sitä siivoa, sillä luulen siitä olevan monelle muulle pienelle eläväiselle kodiksi, syötäväksi tai johonkin muuhun tarkoitukseen, josta en tiedä mitään

Jokilaaksossa ei ole ihmisvirtaa ja sen paikan on sydämessäni ottanut enemmän eläimet sekä muu elämä, sillä myös kasvit ovat yhä enemmän tärkeitä. Niistäkin kannan huolta. Suren viisaiden ihmisten antamia kuolemantuomioita kurtturuusulle, lupiinille ja jättipalsamille.

Ehkä eniten suren silti meidän vikoja. On vaikea hyväksyä ihmisen kodikseen ottanutta pahuutta. Miksi siskoni ja moni muu ei jaksanut elää lahjaksi saamaansa elämää? Miksi Putin tapattaa tuhatpäin lapsia, äitejä ja isiä, jotka ovat täysin syyttömiä? Miksi texasilainen, 18-vuotias nuori ampuu kuoliaaksi parikymmentä lasta ja kertoo siitä etukäteen vihjaillen netissä kieroutuneen maailmansa tytölle tai nuorelle naiselle? Miksi meitä kurittaa Covid 19 tai joku muu virus, tauti tai vaiva?

Vaikka ihminen ei maailmankaikkeuden elämää pysty sammuttamaan, on meillä kaikki mahdollisuudet hävittää ihmisrotu sukupuuttoon. Joskus minua suuremmat asiat ahdistavat, sillä en kelpaa tällaisenaan ihmisille, jotka yrittävät tehdä luojastaan itselleen mieleistä. Mutta kelpaanko silti ikiajoiksi jollekin tai jonnekin? Sillä minullakin on uskoni, joka on erehtynyt aiemminkin. Vaikka meille kaikille on luvattu ikuinen elämä, niin entäpä jos se jokin on erehtynyt nytkin tai peruu lupauksensa eikä kenelläkään olekaan sijaa kenenkään luona?