Moottoriajoneuvohistoriaani, osa 4

Kun eilen ja vähän viime yönäkin muistelin otsikon aihetta, huomasin, että kirjoitettavaa ajoneuvomaailmastani riittäisi, sillä myös moottorikelkkailu kuului harrastuksiini 30 vuoden ajan. Joten jaan aiheen ainakin kahteen osaan. Toinen on ennen rattijuoppouksiani ja toinen niiden jälkeen. Jälkimmäisestä kirjoitan joskus myöhemmin tai sitten en koskaan. 

Ensimmäinen oma autoni oli Opel Kapitän alkuperäisellä kattoluukulla ja kaatuvilla penkeillä. Se oli hieno auto, jossa nukuinkin välillä yksin ja seurassa. Joskus sinne sammuneenakin. Armeijassa palvelin Kuljetustoimistossa työkaluvarastonhoitajana, traktorinkuljettajana ja moottoripyörälähettinä. Traktorit olivat Valmeteja ja pyörät 2-sylinterisiä, 350-kuutioisia Jawoja. Silloinkin rikoin käytössäni olleita ajoneuvoja ja muistan, kun sotilasmestari Poutiainen sanoi, että jos nyt jotoksella rikot moottoripyörän, palautan sinut Esikuntakomppaniaan. En rikkonut. Oli liian kova uhkaus.

Joka tapauksessa armeijan aikaan minuun rakastui tai ihastui Pirjo, joka armeijan jälkeen kaivoi minut esiin Hoechst Fennicasta. Työhöni liittyyivät sielläkin moottorikulkuneuvot, sillä olin muun muassa trukkikuski. Pirjoa en unohda koskaan ja juuri Opelilla menin häntä tapaamaan. Vietin ainoan yhteisen puoliyön hänen kanssaan autossani ja olin onnellinen, mutta alati rauhaton. Vaikka menneisyys ei palaa, haluaisin tietää miten elämä kuljetti tai kuljettaa edelleen Roihuvuoren Pirjoa Lumikintie 6 A10:stä.

Opelinkin rikoin, sillä ajoin sen entisen Keravan meijerin kohdalla olevaan kiviseen kilometripaasiin, kun linja-auto tuli vastaan osin kaistaani. Tämän upeimman autoni vaihdoin Karhulan Pekan kanssa katsastamattomaan Trabantiin. Josta kirjaimellisesti putosi moottori tielle, kun olin menossa pitkin metsiä Seliverstovin Kaiskin kanssa ravintola Don Antonioon.

Nuoruuteeni mahtui toinenkin isäni Volkkari. Sen takapyörän ajoin runsaalla ylinopeudella Järvenpäässä kadun reunaan niin, että akselikin vääntyi. Vaikka sitäkin murehdin, enemmän murehdin, etten päässyt seuraavana päivänä juuri tekemilleni treffeille kahden Ruotsissa asuneen suomalaistytön kanssa, kun auto hajosi.

Ensimmäisen kerran kärysin rattijuoppoudesta Opelilla ja toisen kerran mainitulla isäni punaisella kuplalla, jolloin itselläni ei ollut enää ajakorttiakaan. Jälkeenpäin minua on huvittanut, että auton avaimet antoi poliisi, joka tiesi, ettei ole tarvittavaa ajolupaa, mutta olin hänen mielestään selvinpäin. Verikokeiden promillemäärä oli 2,41.

Olen vuosien saatossa eräänkin kerran kiitellyt elämäni ja muidenkin Varjelijaa, etten ajanut humalassa kenenkään päälle tai kolaria, jossa joku olisi kuollut tai vammautunut pysyvästi.