Moottoriajoneuvohistoriaani, osa 2

Ensimmäiset kosketukseni moottoripyöriin olivat alle kymmenvuotiaana. Perä-Hyrylän miehenaluilla oli monella Jawa-merkkiset pyörät, joita juoksimme tien varteen katsomaan, kun ääni kuului. Joskus sain istua satulassakin. Lapsuuteni ja myöhemminkin yksi isoista unelmistani oli oma moottoripyörä. Pyysin äitiäkin tekemään veikkausrivin, sillä olin varma, että voitamme ja ostan Jawan. Pettymys oli lauantaisin suuri, kun voittoa ei tullut, enkä saanut paperille piirtäämääni pyörää. Tekemääni piirroskuvaa katselin vuoteessa monesti iltaisin ennen kuin Nukkumatti korjasi minut unten maille. 

Muistan myös ensimmäisen moottoripyöräkyytini, sillä sedälläni oli pyörä, jonka merkkiä sen sijaan en muista. Mutta sen muistan, että isäni istui takana ja minä bensatankin päällä. Sekin on jäänyt mieleen, kun Asser-setä huusi, että nyt mennään yli sataa. Jotenkin muistelen, että joku hänen pojistaan olisi kunnostuttanut pyörän vuosikymmeniä myöhemmin, mutta ehkä se oli vain tarkoitus. 

50 ja 60-luvun taitteessa olimme koko perhe äitini mummolassa Tyrnävällä "kaupan takana" pienessä, luulen vuokramökissä. Jossa oli piharakennus puuceineen ja saunoineen. Sen takana vastaavasti oli nokkosten ja maitohorsmien seassa hylätty Čezeta moottoripyörä, joita alun perin valmisti Tšekkoslovakian sosialistisessa tasavallassa Česká zbrojovka Strakonice -yhtiö. Tuotanto jatkui uudelleen vuonna 2017, kun markkinoille tuotiin rajoitettu painos sähkökäyttöisiä pyöriä.

Mummuni ja pappani tuntuivat silloin kovin vanhoilta, vaikka olivatkin nuorempia kuin minä nyt. En muista kauanko siellä kesällä olimme, mutta päivisin istuin tuntitolkulla hylätyn moottoripyörän satulassa ja ajoin mielikuvitusajoja joka paikassa, jotka tiesin. Olin myös varma, että jos osaisin kysyä oikein, antaisi pappa Čezetan minulle. Kun sitten myöhemmin kuulin heidän muuttaneen, surin saunan taakse jäänyttä, melkein minun moottoripyörääni.

Kun olin noin 13-vuotias, perusti isäni entinen työkaveri Aaro Niva eläkepäiviensä sisällöksi pajarakennukseensa Ruotsinkylään mopokorjaamon, jossa hän kunnosti hankkimiaan pyöriä myytäviksi. Ehkä hän ajatteli minunkin pystyvän niitä myymään, sillä sain käyttööni Helkama Hopeasiiven, jonka työnsin kahden kilometrin päähän kotiini. Koskaan en saanut sitä käyntiin, joten työntelin mopedin takaisin.

Tilalle hän antoi naisille suunnatun Solifer-mallin, olisikohan ollut Capri, jonka myyntivalttina oli iskunvaimentimilla varustettu etupää. Se lähti aikansa käyntiin, mutta vaihdevaijerin puuttuessa ei käytössä ollut kuin ykkösvaihde. Sillä törmäsin kotitaloni nurkkaan ja jalka jäi väliin niin kipeästi, että päivätolkulla en kävellyt ontuen isäni nähden peläten selkäsaunaa. Eräänä päivänä Soliferkaan ei enää lähtenyt käyntiin ja työntelin senkin takaisin Nivan verstaalle. Enää ei tullut uutta pyörää ja ajattelin, että olen ehkä Aarolle liian kallis mopokauppias.