Moottoriajoneuvohistoriaani, osa 1

Aamulla eilinen ongelma ei ollut yön aikana kadonnut minnekään. Olin edelleen ilman ja vailla blogiaihetta, kun silmiini sattui uutinen Autotalo Laakkosesta. Se tuli nyt Ruotsiin myydyn yrityksen kuvioihin 1950-luvun lopulla, kun Laakkosen puuyhtiö sai Unkariin myymistään puista maksuna kolmesataa Pannonia ja Danubia moottoripyörää. Pyörät menivät kaupaksi, ja varsinainen autoliike perustettiin vuonna 1960. Tauno Laakkonen kuitenkin kuoli yllättäen vain muutama päivä autoliikkeen avaamisen jälkeen. Uuden yrityksen vetovastuu jäi ensin hänen pojalleen Reino Laakkoselle ja myöhemmin Yrjö Laakkoselle, joka oli isänsä kuoleman aikaan vielä koulussa.

Omat kuvioni eivät ole koskaan olleet puolen miljardin euron liikevaihdon luokkaa, mutta yhteen Pannoniaan tutustuin. Synnyinkotiani vastapääätä oli Every Salmisen lautainen, tasa- ja huopakattoinen varasto, joka oli täynnä tyhjiä ja täysiä tynnyreitä, kuten pihakin. Vaseliinia ja öljyä tai ainakin sinne päin 12-13 vuotiaan arvioimana. Paljon myöhemmin minua ehkä kymmenen vuotta nuorempi naapurin poika, Esko Harsunen käveli usein lautarakennukselle itsensä kokoisen pokasahan ja kirveen kanssa. Päivästä toiseen hän hakkasi ja sahasi monesti aamusta iltaan. Kunnes eräänä myrsky-yönä puinen varasto romahti. Esko oli saanut työnsä tehtyä👌. 

Eräänä päivänä aiemmin seinää vasten ilmestyi Pannonia (Csepel) moottoripyörä, josta oli puhjennut takakumi. Me sitä tutkimme päiväkaudet, kun pyörä ei kadonnut mihinkään. Istuimme sen päällä ja mielikuvituksissamme ajoimme vuorotellen maita ja mantuja. Kunnes eräänä päivänä teimme siitä totta ja varastimme pyörän.

Pitkin metsiä työnsimme sen parin kilometrin päähän Winqwistin hiekkakuopalle, joka on edelleen käytössä. Joskin sora taidetaan sinne kuljettaa nykyisin muualta. Siellä joka tapauksessa saimme moottoripyörän käyntiin ja ajoimme monena päivänä vuorotellen isoa ympyräntapaista tyhjällä takarenkaalla. Kun se viimein hajosi ja lähti niin sanotusti vanteelta, jatkoimme pelkällä vanteella. Kun sekin hajosi, loppuivat ajelut. Muistelen kyllä, että Vesannon Aarne ja Aimo  kunnostivat pyörän myöhemmin uudelleen ajokuntoiseksi.

Pannonia ei ollut ensimmäinen kokemukseni moottoriajoneuvosta, vaan sitä taisi olla Solifer-merkkinen mopedi, jonka sain käyttööni, mutten omaksi. Senkin rikoin. Oikeastaan sekään ei ollut ensikosketukseni moottori- tai moottoripolkupyöriin, mutta niistäkin taidan kirjoittaa huomenna.