Itselleni on uutta, että koen tavoittavani maailmassani urheilijoiden pitkästä ja taatusti usein yksinäisestä elämästä jotakin uudella tavalla. Olen ajatellut heidän kotijoukkoja, vanhempia, puolisoa, lapsia ja mahdollisia ystäviäkin. Kun urheilija joutuu kieltäytymään monesta mukavastakin unelmansa vuoksi, niin näin joutuu tekemään myös moni taustajoukoissa. Joskus haastatteluissa puoliso sanookin, että meillä on menty ja eletty monta vuotta urheilun ehdoilla.
Kilpaileminen huipulla on ammatti ammattien joukossa, mutta siinä on jotain sellaista, mitä en muista ammateista hevin löydä. Kuinka totaalisesti monissa lajeissa on laitettava oma ja perhe-elämä palvelemaan yhtä ainutta päivämäärää jopa vuosikymmenen tai parin päähän. Joskus se on olympialaisten kirkkain mitali, joita omassa lajissa on jaettavana yksi kappale kerran neljässä vuodessa.
Minusta ei olisi ollut huippu-urheijaksi koskaan, vaikka eräällä lailla urheilin elämäni kustannuksella toistakymmentä vuotta. Ehkä viinan kanssa läträämisessä onkin jotain samaa. Siinäkään ei paljon paina puoliso, lapset, koti, työpaikka, ystävyyssuhteet tai mikään muukaan. Kuitenkaan se ei ole ehkä niin itsekästä kuin paljon, jatkuvaa harjoittelua vaativa yksilöurheilulaji maailman tai edes valtakunnan huipulla. Luulen, että päästäkseen edes vakavasti tavoittelemaan olympiamitalia, on käytännössä ajateltava ja elettävä joka päivä "minä ja urheilu ensin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti