Ehkä ensimmäinen tärkeä päätös

Tästä(kin) olen kirjoittanut aiemmin. Kun olin saamassa kansakoulun neljä vuotta päätökseen, jouduin ainakin hieman vanhempieni huijaamaksi. He nimittäin houkuttelivat minut yhteiskouluun, vaikka mieleni paloi enemmän ammattikouluun. He lupasivat, että saan syödä niin monta tötteröjäätelöä Perä-Hyrylän kioskilla, kun yhdellä kertaa jaksan, jos pääsen mainittuun opinahjoon. Joten sinne pyrin ja pääsin tai oikeastaan jouduin. Pisteitä sain 68, mutten tiedä oliko se vähän vai paljon. Muistan senkin, kun olin illalla koululla vanhempieni kanssa kuulemassa tuloksia, niin halusin vielä sen päälle mennä nauttimaan palkinnostani. Eivät auttaneet äidin eikä isän toppuuttelut, että huomenna jaksaisit syödä tötteröitä enemmän. 

Koulua kävin sen jälkeen 5 vuotta, kunnes oppivelvollisuusikä tuli täyteen. Koko sen ajan olin Tuusulan yhteiskoulun ykköshäirikkö, jonka johdosta rehtorikin kävi kotonani. Monesti olen jälkeenpäin ajatellut tätä elämäni jaksoa, mutta hyötyjä en ole juuri itselleni löytänyt. Koin sen yhtä tarpeettomana kuin kesäisin keräämieni 80 kasvien latinankieliset nimet heimoineen. Joita niitäkin opettelin normaalien koulupäivien päätyttyä yksin pulpetissani opettajan valvoessa oloani ja oppimisen edistymistä.

Elämäni oli ajelehtimista, vaikka yritin kasvaa aikuisemmaksi muutenkin kuin iältäni. Kun vaihtoehtoisia elämäni mahdollisuuksia pohdin, olen usein miettinyt olisiko joku tai kaikki ollut tulevaisuudessani toisin, jos olisin päätynyt ammattikouluun. Luulen, ettei, sillä uskon, että olisin silti etsinyt itseäni ja eloni tarkoitusta yhtä lailla alkoholin avulla.

Oikeastaan en kadu, että olen alkoholisti, mutten kirjanoppinut. Vain englanninkielen puute on häirinnyt ja häiritsee silloin tällöin yhä. Mutta yhteiskoulussani sen poistamiseen ei ollut mahdollisuuttakaan kuin vasta keskikoulun jälkeen. Kielivalinnat ennen sitä olivat ensin ruotsi ja sitten saksa. Englanninkielen iloista tai haasteista olisin päässyt nauttimaan vasta lukiossa.

Minä halusin tehdä ruumiillista työtä saadakseni rahaa hauskanpitoon. Kaksi ensimmäistä työpaikkaa olivat linja-autokoritehdas Wiima ja Imatran Voima, joissa olin kesät talonmiehen apulaisena ja lähettinä. Ensimmäinen työpaikka, jossa aidosti viihdyin, oli järjestyksessäni kolmas, Bostonilla eli Amer-Tupakalla traktorin apumiehenä. Sekin oli määräaikainen jobi, joka loppui aikanaan.

Vaikka se niin nurinkurista onkin sanoa, vaikeiden, 15 vuoden etsimisen ja kasvun aikojen luotettavin kumppani sekä turvani oli alkoholi, enkä ole katunut sitä valintaa koskaan. Tiedän kyllä, että ellen olisi väkijuomista ottanut pesäeroa, saattaisin olla eri mieltä. Toisaalta voin ajatella niinkin, että olisin ehkä ehtinyt kuolla pulloineni ehtimättä katumaan mitään.