Pekka Haavisto

Ensimmäinen muistijälkeni Pekka Haavistosta on iltapäivälehden iso, etusivun kuva. Jutun aihetta en muista. Moni sanoikin eduskuntavaalien jälkeen, että se kuva nosti hänet kansanedustajaksi. Voi hyvinkin olla, sillä Pekka pomppasi julkisuuteen ikäänkuin kulman takaa. Saattaa myös olla, että yksissä vaaleissa hän jäi silti Arkadianmäelle seilaavasta laivasta rannalle.

Henkilökohtaiseksi tutuksi hän tuli vieraillessaan kodissamme Kalliomäen puolimatkankodissa ympäristöministerinä. Yhä on elävänä muisto, kun yksi tai useampi musta, valtion auto nousi ja pysähtyi Kukkulan pihaan. Ja kuinka sanoin hänelle tuulikaapissa, että ei tarvitse ottaa jalkineita pois. Pekka katsoi minua alta kulmien: "Tottakai otan, tässähän on muidenkin kengät." Sitä toteamusta käytin monesti myöhemminkin: "Ei tarvitse ottaa kenkiä pois, vaikka ministeri Haavisto ottikin." Usein siitä seurasi: "Ai jaa, no sitten minäkin otan."

Eduskuntaan tai kaupunginvaltuutetuksi en ole häntä koskaan äänestänyt, sillä olemme olleet eri alueiden miehiä. Mutta presidentiksi kylläkin ja olen hänen pyynnöstään ollut julkisesti tukijoukoissakin. Sillä tosin lienee ollut suurin merkitys itselleni. Määrätyn sortin ihmisiltä on valinnastani tullut joskus lunta tupaan: "Miten sinä ylipäätään voit vihreitä äänestää, kun siellä on niitä ja on noita ja vielä heitäkin?" Suut ovat menneet suppuun vastakysymykselläni: "Tuleeko sinulla mieleen joku muu poliittinen ryhmä, joka tarvitsisi enemmän kristittyjä?"

Sinällään vaatimattomassa yhteiskunnallisessa asemassani on ollut aika, jolloin joulukortteja tuli monelta silmäätekevältä. Kun asema lähti, lähtivät kortitkin. Vain Pekka jäi, jolta on joka vuosi tullut joulutervehdys. Alussa mukana oli myös puoliso Antonio, joka jossain vaiheessa putosi pois jouluntoivottelijoista. Koska jotakin tiedän siitä miten voi käydä, kun joutuu lehtiä myyvän, kielteisen julkisuuden hampaisiin, ymmärrän tämän. Ajattelen, että Pekka olisi ollut ennemmin tai myöhemmin vastaamassa valtion varojen väärinkäytöstä, jos veronmaksajien rahoilla lähetetyissä tervehdyksissä olisi ollut myös Antonion nimi.

Erityisesti olen arvostanut Pekkaa tavasta, kun hän kirjaimellisesti laittoi koko poliittisen asemansa ulkoministerinä likoon saadakseen suomalaisäidit ja -lapset pos Al Holin pakolaisleiriltä. Nyt hän on uudessa myrskyn silmässä, sillä tällä kertaa jumiin ulkomaille, tarkemmin Afganistaniin on jäänyt jälleen suomalaisia ja heitä jeesanneita paikallisia. Sillä erotuksella, että nyt ulkoministeri Haavisto on voinut hoitaa osuuttaan täysipainoisemmin, sillä raakkujia ei ole juuri ollut. Jopa Persut ovat pitäneet osan mölyistä pötseissään. Heihin kohdistuva orastava ymmärrykseni on silti ropissut silmissäni kuin syksyinen sade peltikatolleni. En nimittäin ymmärrä logiikkaa, että heiltä tulee tuki suomalaisen ammattisotilaan kotiuttamiseen Afganistanista, mutta täysin viaton suomalaislapsi äiteineen olisi saanut jäädä Syyrian pakolaisleirille.