40000000000000000000000 planeettaa

Silloin tällöin Hesarissa vastataan tai ainakin vastattiin lasten kysymyksiin. Yksi oli kuinka monta planeettaa on maailmankaikkeudessa? Vastauksena sain lukea, että 200 miljardia kertaa 200 miljardia. Siis ei 200 miljardia plus 200 miljardia vaan 200 miljardia kertaa 200 miljardia. Eli nelosen perään kai 22 nollaa. Jos nykymuotoisen ihmisrodun iäksi laskisi 100 000 vuotta, on meitä ihmisiksi itseään kutsuvia, toinen toistaan tyhmempiä tai viisaampia kaikkiaan ollut ja elänyt ehkä 50 miljardin molemmin puolin? 

Joten jos kaikki planeetat tai edes pieni murto-osa olisi ihmiselle elinkelpoisia, riittäisi jokaiselle oma pallo vielä hyvin pitkäksi aikaa. Kun sanotaan, että tyhmyys tarvitsee tilaa, niin tässähän sitä olisi meille kaikille tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Kun vaan jotenkin pääsisi......eikö niin?

Matkalippua muille maille odotellessa kristinuskon mukaan Jumalan kuvaksi luotu ihminen tappaa suruttomasti toisiaan ja muita eläviä maallisen mammonan, vallan sekä huvin vuoksi. Vain muutaman dollarin tähden tai kourallisesta dollareita, sanoivat Clint Eastwood ja Ennio Morricone. Juudas Iskariotkin taisi kuulua samaan kastiin. Kuten me kaikki, kuka mistäkin hinnasta.

Osa meistä on siinä sivussa niin valaistunut ja valistunut, että sanoo tietävänsä, ettei muualla ole mitään elämää. Ei Luojan eikä minkään muunkaan luomaa. Toisinkin päin varmuutta löytyy, kuten olemme huomanneet. Muun muassa milloin minkäkin uskontokunnan edustajien ja sanan julistajien muodossa. 

Just, sanon minä. Samat ihmisnerot, jotka tietävät maailman kaikki salat, kinastelevat miten mahtaa kirjosieppo osata etelän mailta pönttöönsä Pohjolan perukoille ensi vuonna. Tai kuinka vastaavasti mehiläinen ei osaa takaisin kotipesäänsä, jos joku on kääntänyt kodin suuaukon sen poissa ollessa toiseen suuntaan. Näillä eväillä sitten pitäisi hallita maailman meriä, kansoja ja koko maailmankaikkeutta.

Jos on joku Luojan tai jonkun muun lykky, lienee se se 😅, että ihminen ei taida ollakaan maailman napa. Vaan ainakin siinä ajassa minkä me itse kukin täällä tallustamme mitätön tyhjänpäiväisyys, joka ei juuri luomakunnalle hyvää elinaikanaan tee, vaikka siihen kykenisikin. 

Allekirjoitan väittämän, jonka mukaan hulluus ja nerous kulkevat käsi kädessä. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että ihmisellä ja ylipäätään kaikella tuntevalla on oikeus ja tarkoituskin olla myös onnellinen. Luulen siihen tarvittavan riittävästi tai ainakin ripaus yksinkertaisuutta eikä lainkaan hulluutta tai neroutta. Mutta onnellinen ei voi olla aina, vaan ainoastaan silloin tällöin. Sillä jos ei väliin mahdu onnettomuutta, surua, vastamäkeä ja sen sellaista, tuntuisi ihmisen itsekkyydessä vähän ajan kuluttua ainainen onnikin "siltä samalta harmaalta paskalta, jota tuntuu riittävät päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen". Tähänkin pätee sanonta: "Kiittämättömyys on maailman palkka."

Siksi on hyvä pysähtyä silloin tällöin itsensä kanssa ja tuumata mikä minun on, jos oletettavasti elettäväksi tarkoitettu elämä ei maistu kuin puulle. Jos sillekään. Kaiken mitättömyyden ja turhuuden keskellä onkin lohdullista olla epäuskoinen. On itsekkään lohdullista ajatella, edes tuokion verran, että entäpä, jos minut onkin luotu jotain sitä varten, joka on osaltani totta pääosin vasta sen jälkeen, kun maallinen tomumajani on laskettu maan poveen, ripoteltu merten syvyyksiin tai annettu tuulen vietäväksi tuhkaksi taivaalle. Entäpä, jos en silti lakkaa olemasta enkä kuolekaan kokonaan?

Mutta miksi meillä kaikilla on perusteltua ajatella, että näinkin voi olla? Siksi, että ihminen ei tiedä edes miten pääskynen osaa kotiinsa tai kala kutemaan pallon toiselta puolen. Kuinka niillä eväillä voisimme tietää olemmeko kertakäyttötuote vai menemmekö sinne jonnekin, mistä kukaan itseään ihmiseksi kutsuva ei ole tullut todisteiden kanssa takaisin?