Väärien valintojen asiantuntija * 219

Kirkkoni on hautausmaalla. Siellä ollessani koen vahvasti äitini, isäni, siskoni ja monet muut rakkaat. Kiitollisuutta koen erityisesti vanhemmilleni, jotka minut tekivät. Mutta myös hämärien ja pimeiden kujien kavereilleni, jotka ottivat yhteiset, laittomat teot niskoilleen ja pelastivat minut ja muut osalliset vankiloilta. He lähes kaikki ovat kuolleet, sillä valitsemallamme tiellä oli ennenaikainen kuolema usein läsnä. Jos olisin jatkanut sillä polulla, maan uumenissa olisin itsekin.

Tätä kaikkea hautausmaan käytävillä kerran pohtiessa oivalsin, että ihminen saa harvoin nähdä oman, viimeisen leposijansa, saati tehdä siitä mieleisen tai edes valita missä se on. Niinpä päätin tehdä projektin, johon myös Päivi osallistui. Halusimme tulla haudatuksi Jokilaaksoon, jonka vuoksi oli valittava polttohautaus. Silloinkin, jos tahtoo haudalle muistomerkin, on saatava yhteiskunnan lupa. Sen sijaan tuhkan voi ripotella tai laittaa muuten melkein minne tahansa. 

Halusimme kuitenkin muistokiven. Sitä etsin kauan, kunnes löysin mieleisen lähistöllä olevalta kiviainestehtaalta. Reilun kuution kivi oli jyrkänteen suojana, mutta se se on, olin päättänyt. Anastajaksi sain mukaani Sjöblomin veljeksistä vanhimman, Kallun, jonka kanssa "varastimme" kiven keskellä päivää ja veimme isolla kauhakuormaajalla Jokilaaksoon. Myöhemmin olen käynyt tunnustamassa tekoni. 

Mielestämme kivessä piti olla laatta ja löysin yrityksen omistajan, joka niitä teki ja valoi. Voi olla, että se oli Loimaan Kivi. Kerroin tarinani, johon mies: "Kaunis story ja valmistan haluamanne mielelläni, jos selviän hengissä syöpäleikkauksesta, jonne olen juuri menossa." Mies selvisi ja valoi laatan. Siinäkin kaikessa on minulla syvä tunne mukana. 

Mutta vaikka osa sydämestäni elää ikuisesti Päivin kanssa, voi olla, että hänen sydämensä ei tee samoin. Joten emme ehkä lepää yhdessä enää millään muotoa missään. Itse toivon, että puolet tuhkastani ripotellaan Jokilampiimme, joista se voi kulkea virran mukana vaikka Thaimaahan Siaminlahteen. Osa tuhkasta jäisi Ison kiven juureen, jossa sitä vartioi "lennä lennä leppäkerttu..." 

Ajattelen, että kaikki se mitä näemme ihmisestä, maatuu mullaksi tai muuttuu tuhkaksi. Sen sijaan en usko, että se mitä emme näe; viha, rakkaus, suru, ilo, kaipaus, katkeruus ja niin edelleen menee maan poveen tai virran mukana Thaimaahan. Vaan uskon sen kaiken lähtevät taivaalle savun lailla ja siitä kaikesta muodostun uudelleen jonkun sen ympärille, josta en käsitä mitään.

Mutta vaikka en käsitä, uskon silti. Sinne jonnekin en halua lähteä anteeksiantamattomin sydämin. Pelkään, että siellä jossakin joku sanoo: "Jorma, asiasi ja anteeksiantamaton sydämesi on nyt tässä esillä. Mitä ehdotat, että tehdään?" En halua joutua kysymään "vieläkö tässä voin antaa anteeksi", sillä uskon sen olevan silloin myöhäistä ja kuuluvan maan päällisiin tehtäviini.