Maalis maata näyttää ja huhti humauttaa, tapasi äiti sanoa, kun talven selkä oli viimeisiä kertoja kaarella. Sen aika on joka vuosi ja muuttolintuja odotellessa on mukava muistella ilmojen lisäksi muitakin arkeni säätäjiä. Vaikka asun yksin, ovat jotkut tulleet liian iholle linjaamaan eloani. Kotiini ja pihapiiriini tulee yhä myös virkansa ja työnsä puolesta vaellukseni muokkaajia, jotka voin vain kohdata. Siinä ja elämässä muutenkin on hyvä olla asennetta.
Vihreän keitaani yli menee iso sähkölinja, jolle en voi mitään. Enkä enää halua voidakaan, sillä olen sopeutunut ja etsinyt hyviä puolia. Linjojen alustat ovat lepakoiden, kasvien ja öttiäisten valtakuntaa, eivätkä sitä ehdi isot puut muuksi muuttaa. Sillä aika ajoin tulevat metsurit ja helikopterit terineen ja laittavat puut joulukuustani myöten sileäksi.
Sitten yhteiskunta päätti, että Tuusulanjokeen tarvitaan tulvaveden tasausaltaat, jotta voidaan poistaa Tuusulanjärven pato Koskenmäeltä. Siitä kävivät aikansa oikeuttakin, jonka kaivuumiehet hävisivät. Samaan aikaa oikeutta hakiessaan he kaivoivat maillemme tulva-altaita. Sanon niitä maisema-altaiksi, jotka ovat saaneet nimen Jokilammet. Pato jäi ja altaat tulivat. Pidän niistä kovasti, enkä olisi edes voinut niiden tulolle mitään. Piti hyväksyä tai itkeä ja hyväksyä.
Nyt kunnalla on naapurissa maita. Aikoinaan joku ajatteli, että sinne on oltava tieoikeus ja -yhteys kylän lisäksi myös aivan Merikonttikotini kulmalta. Tähän lystiin lisämausteen antaa Google Maps. Joka on sitä mieltä, että pihan läpi kulkee tosiaan tieyhteys kylälle ja takaisin. Kulkijoita onkin riittänyt autojen, jokavuotisten maastopyöräilijöiden ja "eksyneiden" lisäksi. Tuusula Voima-Veikotkin katsoi ympärillä olevan maaston olevan sopivaa suunnistusreiteille. Niin olikin, muttei kaikkien suunnistajien mielestä, vaan he kulkevat sieltä missä on valmiit polut ja tiet.
Yksikin nainen tupsahti kerran karttoineen sekä kompasseineen pihaan ympärillään lähes mustanaan pieniä siipiveikkoja ja puuskahti huitoessaan sinne tänne, etten yhtään tykkää. Ja jatkoi, että meillä Savossa metsät ovat metsiä ja pellot peltoja. Mutta täällä ovat nokkosetkin minua korkeampia. Tunsin sisään mennessäni aitoa vahingoniloa yömyöhään saakka.
Sitten kaivoi Tele maakaapelin monen kilometrin pituudelta ja tälläsi pikkutilan kulmalle lasikuitukopin. Sekä valoi ja istutti maahan pitkin metsää ynnä pihaa punaiset rautatolpat, jotta löytävät linjansa. Tämäkin on ok, sillä koppi on nykyisin puutarhavälinevarastomme.
Aikoinaan Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitoradan laskeutumisväylä laajeni Jokilaakson yllä eikä maillemme enää hevin pysyvää kotia rakenneta. Yhteiskunta vei kaksi tai oikeastaan kolme omakotitalon rakennuslupaa ja -paikkaa ilman äyrinkään korvausta.
Toivotut ja vähemmän toivotut säädöt eivät loppuneet tähän. Tulva-altaita kaivaessaan ja maata kuljettaessaan eestaas toivat autot paluukuormissaan tai renkaissaan himalajan- eli paukkupalsamin. Siitäkin pidän, sillä se on mehiläisten viimeisiä kukkia ennen talvea.
Tähän asti olen kaikki sietänyt ja sittemmin hyväksynytkin. Vaan rajansa tälläkin. Raja tuli, kun työnsä puolesta säätäjät ovat nyt sitä mieltä, että kansan on kustannuksellaan hävitettävä heidän istuttamat mamukasvit kurtturuususta ja lupiinista lähtieni. Tai muuten tulee sakot ja muut sanktiot sekä lasku perään. He haluavat poistattaa nämä mehiläisten ja muiden pörriäisten hyvinkin tarpeelliset mielikukat.
Tarpeen vaatiessa nousen Don Quijoten lailla tuulimyllyjä vastaan, sillä luonto hoitakoon asiansa mahdollisimman paljon kotinurkillani ilman ihmisen säätöjä. Tiedän sen sodan häviäväni, mutta luulen, että ehdin livahtaa sinne mistä minua ei saa kukaan enää vastuuseen eikä kiinni edes aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti