Vakaasti uskon tämän kaiken kokemamme muuttavan meitä pysyvästi. Ajattelen, että suurin muutos tulee ihmisten kokemasta yksinäisyydestä. Siitä, että yhä useammalla meistä ei ole luontevaa eikä luonnotontakaan kontaktia toisiin ihmisiin.
Kuulun niihin, jotka ovat kokeneet yksinäisyyden nyt ennen kokemattomalla tavalla. Mutta niin on varmasti moni muukin. Jokilaakson Merikonttikodissa yksin olosta ja elosta sekä yksinäisyydestä on tullut lähes joka hetken kumppani. Usein menee päiviä, että edes näkisin jonkun, jos en lähde kotoani minnekään. Välillä kävelenkin muutaman sata metriä "ison tien varteen" nähdäkseni edes autoja. Ehkä silloin näen jonkun kävelevänkin.
Yhtenä aamuna naurahdin itselleni, sillä muistin kuinka nuorena, silloin kun maailma vain odotti valloitustani, nuorten miesten kesken leveiltiin otettujen ryyppyjen ja kaadettujen naisten määrillä. Puoli vuosisataa myöhemmin leveiltiin taas osin samassa porukassa, nyt jo elämän ilta-auringossa, lääkkeiden ja sairauksien määrillä. Mutta nyt ei ole Jokilaaksossa ketään kenen kanssa voisi kerskata tai edes puhua yksinäisyydestä. Kenellä sitä olisi eniten tai ainutlaatuisinta.
Luulen, että kuukausitolkulla itsensä kanssa märehtiminen ja murehtiminen ei ole hyväksi. Ei ainakaan kaikille, sillä ainakin minut se vie välillä syviin syövereihin. Mistä ei kenties olisi pitkä matka liian pitkälle, jolloin mielessä alkaa pohtia päivien päättämistä, omien tai muiden. En tiedä onko kukaan milloinkaan tutkinut onko mielenterveyden menettämisellä yhteyttä yksinäisyyteen. Tai edes miksi joku on aina jonkun seurassa, mutta silti sielunsa kanssa aina aivan yksin. Tai toinen, joka ei kaipaa juuri muiden seuraa, muttei koe koskaan yksinäisyyttä.
Yksinäisyys voi pakottaa myös oppimaan, ettei tarvitsekaan enää muita eikä edes kontakteja toisiin. Luulen, että tämä voi helpostikin siirtyä sosiaalisena perimänä esimerkiksi omille lapsille. Ehkä sukulaissielu sille on umpimielisyys ja umpimielinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti