Jokainen voi kantaa yhteiskuntavastuuta

Yhteiskuntavastuuta voi kantaa monin tavoin ja pienelläkin teolla voi olla suuri merkitys. Jos joka kymmenes suomalainen keräisi roskan päivässä, olisi se yli 200 miljoonaa roskaa vuodessa. Roska päivässä -liike on vapaan toimittajan, sosiaalipsykologi Tuula-Maria Ahosen perustama arkipäiväisen aktiivisuuden muoto. Jäsenet pyrkivät keräämään päivittäin ainakin yhden roskan, yleensä omasta arkiympäristöstään.

Harrastan tätä myös Thaimaassa ja yhtenä talvena keräsimme Päiviksen kanssa kerran viikossa aamupäivän roskia Jomtienin kilometrejä pitkältä rannalta. Mukaan talkoisiin tuli monesti lapsia, mutta myös joskus joku paikallinen aikuinenkin. Turisteja ei milloinkaan ja heiltä saimme vain katseita, joskus joltakin myös peukutuksen.

Muut huomioiva, vastuullinen elämä tuo mukanaan huomaamattaan jonkun yhteiskuntavastuun muodon, jossa olen tietoisestikin mukana laillani. Eilen esimerkiksi kirjoitin blogin, jonka jaoin Jomtien Pattaya Beach -faceryhmään. Herättelin siinä ihmisiä pitämään matkavakuutuksensa ajan tasalla. Kirjoituksen johdosta sain myös palautetta. Tässä yksi, joka tuntui hyvältä: "Kiitos tästä kirjoituksesta. Aamulla luin tämän ja sain paskahalvauksen. 😀 Äkkiä yhteys vakuutusyhtiöön. Kerkesin onneks hommata lisäaikaa matkavakuutukseen 🙂."

Samaan ryhmään laittoi ystäväni "Roi Et Rofa" joku päivä sitten videonpätkän Thaikotikatuni pienestä majatalosta, jossa käyn monesti 99 bahtin aamiaisella. Paikan julkisivukuva on myös hetken facesivujen taustakuvana. Tämän kaiken näytin naiselle, joka paikkaa pitää isänsä kanssa. He ilahtuivat kovasti, sillä he eivät ole viimeisen kahden vuoden aikana hukkuneet asiakasvirtaan. Seuraavana aamuna he kertoivat iloisina, että aamupalalle oli tullut uusia suomalaisia. Tiedon jakaminen onkin yksi yhteiskuntavastuun muoto.

Kun kävelin aamiaiselta mieli kevyenä kohti talvikotiani, huomasin pienen ompelimon rouvan pesevän ikkunoitaan. Viimeksi hän on korjannut minulta jotain yli kaksi vuotta sitten. Kävelin sisään ja laitoin esiliinan taskuun 100 bahtia. Hän kysyi hämmästellen miksi, johon vastasin, että siksi, kun minulla ei ole ollut sinulle mitään ommeltavaa, mutta sinun pitää silti syödä.

Hyvä, itsekäs mieleni kulki edelleen mukanani vilkutuksen ja hymyn saattelemana, kun huomasin teltassa asuvan naisen pitävän sadetta katoksen alla. Annoin hänellekin 100 bahtia. Tämä kaikki on yhteiskuntavastuuta ja ehkä ostettua välittämistä. Minulle se on halpa hinta hyvästä hetkestä.

Kun kerran innostuin kehumaan erinomaisuuttani, en malta lopettaa. Minulla on golfbägi tai kaksikin, toinen Suomessa ja toinen Thaimaassa, vaikken juuri pelaa. Olen kyllä suorittanut green cardin, joten voisin pelata Suomessakin vaikka joka päivä. Parhaat pelipäivät liittyvät Pattaya Suomi-Seuraan. Siellä tarinoidessani olen pari, kolme kertaa törmännyt minua huonokuntoisempiin miehiin, jotka ovat surreet, kun ovat joutuneet jättämään rakkaan harrastuksensa. Heistä jokaisen olen houkutellut takaisin vähintään päiväksi pelin pariin lupaamalla kiertää golfautolla kentän ja pelata kierroksen heidän rinnallaan, heidän aikataulullaan. Nyt he kaikki ovat siirtyneet taivaallisille viheriöille, ehkä viimeistä 18 reiän kierrosta maaallisella kentällä kanssani muistellen. 

Tiedän, etten voi muuttaa kenenkään elämää eikä se ole tavoitteeni. Osan ajastani käytän siihen, että voisin olla ihminen ihmiselle ja tuottamassa hyviä hetkiä, johon riittää monesti ystävällisyys ohi kulkemisen sijaan. Siitä osansa saavat pienen majatalon aamiaispöydälläni istuva kissa, kadun koirat, selällään asfaltilla sitkutteleva koppakuoriainen ja petankkikentän kyyhkyset.

Usein on mielelle hyväksi kokea olevansa pieni, mutta tarpeellinen palanen maailmankaikkeutta. Siltä paikalta voi jokainen halutessaan kantaa myös yhteiskuntavastuuta.