Kaksi kotia

Aika ajoin minulla on ollut yhtä aikaa kaksi asuntoa käytössä. Monta vuotta oli kotini ensin Palokan Heikkilässä ja sitten Puuppolassa Kalliomäki, joka sijaitsi Kukkulalla. Siellä ei oikeastaan ollut koskaan kukaan yksin vaikka saattoi olla yksinäinen. Se oli noin 20 ihmisen ja erilaisten kotieläinten elämisen ja olemisen yhteisö, jossa joku oli aina hereillä. Hyvin rakas paikka minulle, josta on paljon muistoja. Siihen aikaan liittyy oleellisesti rakentamamme ja rakennuttamamme Syrjäntakanen Syrjänlammen rannalla, Keuruun Haapamäellä, joka ei koskaan tuntunut toiselta kodilta. Toki olin siihenkin hyvin kiintynyt ja olen vieläkin. Paljon voisin kirjoittaa myös ajastani Sininauhasäätiössä, mutta tällä kertaa sen sivuutan.

Vaikka asuntoja on ollut käytössäni ja osin omanakin pitkät ajat enemmänkin kerrallaan, vasta Seven Seas on tuntunut toiselta kodilta, Thaikodilta. Tunne oli hiipinyt salaa sydämeeni ja tämä viiden kuukauden matkani kaivoi sen esiin. En tiedä mistä se tuli.

Kun istun Jokilaaksossa Merikonttikodissa tai ulkona luonnonsuojelualueen keskellä ympärilläni luonto, on kaikki kohdallaan, vaikka kaipaankin ihmistä rinnalleni. Sellaista, joka hyväksyisi minut sellaisena turjakkeena, joka kuulin 8000 kilometrin päästä tänä yönä olevani. Siinä oli ripaus hyväksymistä, paljon vähintään välittämistä ja hyppysellinen muuttamisen vimmaa.

Jos en lähde Jokilaaksosta kylälle enkä postilaatikolle, menee päiviä, että edes näen saati puhun ihmisen kanssa. Thaikodissa ei ole koskaan yksin, vaikka yksinäinen voi sielläkin olla. Melkein yötä päivää näkyy ihmisiä tai kuuluu heidän aiheuttamia ääniä. Kun kerään jo hieman vaivaiset tai ainakin silloin tällöin kankeat luuni tutun 7-Elevenin betonipalkin päähän Soda Water pullon kanssa, niin seuraakin puluista koiriin ja niistä ihmisiin on aina. 

Joskus tuntuu, että minulla on Thaimaassa enemmän tuttuja ja ehkä kavereitakin kuin Suomessa. Moni morjenstaa, sanoo hyvät huomenet tai päivät sekä kysyy kuulumisia. Joku saattaa selittää omalla kielellään pitkät pätkät jotain, josta en ymmärrä mitään. Minä vastaan englanniksi, väliin jonkun suomenkielen sanan sulloen ja kuulija ymmärtää siitä yhtä vähän. Tämän ymmärtämättömän keskustelun päätteeksi nyökyttelemme sekä hymyilemme toisillemme ja saatamme paiskata kättäkin. Ehkä siinä hetkessä on jotain sielujen sympatiaa, jossa ei sanoja tarvita.