Blogini ei pitänyt päättyä tuomioon

Eilen kirjoitin kuinka voimme palauttaa jotain takaisin luonnontilaan tai ainakin lähemmäs sitä. Yksi sellainen on ortodoksien hautausmaa Hyrylässä, joka kertoo eniten siitä ajasta, kun olimme Venäjän suuriruhtinaskunta. Kuuluneeko ortodoksisuuden johonkin osaan, että hautausmaa palautuu osaksi luontoa vuosikymmenten ja -satojen aikana sen jälkeen, kun sinne ei enää tule uusia asiakkaita? 

Toisaalta on myös olemassa vanhoja rakennuksia, joita haluamne säilyttää mahdollisimman kauan. Niitä on Hyrylässäkin ja monet kertovat ajasta, jolloin kylällä on ollut venäläinen varuskunta. Useat ovat punatiilisiä, joista yksi esimerkki on nykyinen ravintola Kerho. Upseerikerhokin se aikanaan oli, jossa minäkin otin näkäräisiä. Kuten Pekka Lipponenkin samoihin aikoihin tai vähän ennen jossakin, ehkä Rantasalmella ja muualla maailman turuilla. 

Suomalaisilla on kipeä osa historiaa Venäjän tai oikeastaan Neuvostoliiton kanssa, josta syystä monien sinällään säilyttämisen arvoisten rakennusten on annettu tuhoutua tai ne on tuhottu. Siitä on kotikylässäni esimerkkejä, joista yksi on eräs valtakuntamme hienoimmista ortodoksikirkoista kupoleineen. Vain laatta on jäljellä. Sekin on laitettu paikalle vuosikymmeniä purkamisen jälkeen.

Nyt saman kohtalon on saanut kokea saman seurakunnan pappila, jonka vanhempi kansa muistaa Elantona ja nuorempi ravintola Päämajana. Ehkä näemme tuleeko pappilasta tulevaisuudessa kertomaan edes muistolaattaa.

Luulen, että monen rakennuksen elinikä on Thaimaassa lyhyempi kuin Suomessa. Yhtä sellaista olen seurannut, sillä se on Thaikotimme vieressä ja kulkureittini varrella, kun lähden Siaminlahden suuntaan. Ei ole montaa vuotta, kun kuvan rakennuksessa oli Seven Seasin esittelyhuoneistot, niiden myynti ja henkilökunnan muut tilat sekä hieno, avoin sali.

Oikein hyvin on muistissani, kun rakensimme Päiviksen kanssa yhteistä tulevaisuutta ja vanhuuttamme sekä haaveilimme oman pesän hankkimisesta. Eikä se jäänyt haaveeksi, sillä asumme ja elimme Thaikotiamme yhdessä ja nykyisin erikseen edelleen.

Pari päivää sitten huomasin, että rakennuksesta on korjattu talteen tai jonnekin suuret ikkunat ja kaikki kalusteet vessanpyttyjä myöten. Luulen näkeväni senkin ajan, että mitään ei ole jäljellä. Tontin sijainti pitää huolen, että luonto ei saa tässä tapauksessa takaisin omaansa, vaan ihminen tekee tilalle jotain. Ehkä näen senkin. 

Mutta vaikka hävitämme paljon, vaikkapa kirkkoja vihassamme, eivät muistot katoa ja niitä siirtyy sukupolvelta toiselle. Näin on käynyt suomalaisille ja näin käy nyt ukrainalaisille. Kun tällä hetkellä ajattelen Ukrainan kansaa, kaikkia heitä sotilaasta äitiin ja sylivauvasta vanhukseen, ymmärrän sekä hyväksyn heidän vihansa.

Sen sijaan sinällään armahtavasta sydämestäni en löydä ainuttakaan syytä miksi Putinilla olisi oikeus olla ylipäätään olemassa. Joku itseään minua viisaampana pitävä on sanonut, että jokaisella on omatuntonsa. Tässä elämässä melkein ikäiseni Vladimir ei hevin kaiva itsestään minulle kelpaavaa, mahdollista omaatuntoaan yksin eikä muiden kanssa.

Silti en toivo hänelle kuolemaa. En halua hänen livahtavan minnekään rotan tai Hitlerin tavoin ilman vastuuseen joutumista. Siitäkään en päätä, mutta voin rukoilla ja toivoa, että hän joutuisi kohtaamaan jokaisen surmaamansa ukrainalaisen ennen kuolemaansa. Ja sovittaisi täällä ja rajan takana erikseen heidän kaikkien antamat tuomiot.