Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 24. kesäkuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 322

Kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen ei minulla ollut oikeastaan enää syitä vanhentua. Olin mielestäni oikean ikäinen enkä kantanut huolta vanhenemisesta saati päivien päättymisestä. Ajelehdin ensin kymmenen vuoden siivun milloin minkäkin tuulen ja virran vietävänä sinne tänne sekä tein paljon väärää ja vilpillistä. Viimeiset vuodet join lähes päivittäin, enkä murehtinut mennyttä, nykyistä saati tulevaa.

En tiedä kuinka monta alkoholin käytöstä johtuvaa epileptista kohtausta sain, mutta ainakin kaksi. Toisella kerralla havahduin maailman menoon terveysasemalla, toisen kerran Kinnusen Hannun käsivarsilla. Ne ja monet muut tapahtumat laittovat minut kohtaamaan itseni ja myöhemmin koiralleni antamani lupauksen, etten kuole viinaan. En tiennyt mikä on elämässäni oikein enkä tiedä vieläkään, mutta tiesin mikä ainakin on väärä valinta, jos haluan jatkaa elämääni. Olin päätynyt tielläni alkoholistiksi ja ainut tie "jatkoon", oli lopettaa juominen.

Siitä on nyt yli neljäkymmentä vuotta ja vain sen päätöksen ansiosta olen tätä kirjoittamassa. Jos lapsena ja nuorena toivoin olevani vanhempi, niin vielä kauemmin sen jälkeen koin olevani oikean ikäinen. Siihen jaksoon sisältyy myös kaksi avioliittoa suurenmoisten puolisoitteni kanssa. Rakkautta heihin olen ehkä eniten tai ainakin monipuolisemmin kyennyt arvioimaan vasta liittojeni päätyttyä. Se kaikki on itselleni hyvin surullista, ovat sitten valintani olleet oikeita tai vääriä tai sekä että. 

Ehkä ensimmäisen kerran aidosti pysähdyin ajattelemaan elämän määrää ja käsitin sen rajallisuuden saadessani sydäninfarktin Vantaan Ikeassa. Eloni jatkuminen oli hiuksenhienon langan varassa ja silloin päätin, että jos vielä tästäkin selviän hengissä, hyppään tavalla tai toisella palkkatyön oravanpyörästä. Halusin kohtuullistaa ja kokea miltä tuntuu vain olla, ehkä muille tarpeeton ja hyödytön, mutta jatkaa tavalla tai toisella elämäni koelentäjänä. 

Mutta mitä kauemmin elää, sitä vanhemmaksi tulee ja kaiken rajallisuus pyörii yhä useammin päässä. Silloin tällöin huomaan myös toivovani, että olisin nuorempi tai voisin aloittaa kaiken alusta. Ehkä voinkin, sillä muistan hyvin ajan, kun ajattelin, että hyvä kuolema on, jos ikään kuin salaa voisi nukkuessaan livahtaa jonnekin elävien kirjoista. Sitten en enää ajattellutkaan näin, vaan toivoin voivani lähteä, kun olen siihen valmis, ikään kuin elämästä kylliksi saaneena ja minulle varattujen päivien määrä on tullut täyteen. Halusin henkisen ja ruumiillisen minäni kuihtuvan tasatahtia ja voisin viimeisenä päivänä huokaista sinne jonnekin: "Isä, olen käyttänyt kaiken minkä minulle annoit."

Mutta nyt on kaikki tämäkin osin väistymässä ajatuksistani. Ensin menetin uskoni helvettiin ja nyt yhä selvemmin kuoleman lopullisuuteen. Huomaan ajattelevani, että ehkä elämän ja kuoleman säätäjä antaa itse kullekin uuden alun, vaikken käsitäkään mitä se on. Toivon aikani päättymisen tässä muodossa olevan portti jonnekin missä aikaa ei ole. Sillä mikään ei koskaan katoa, vaikka muuttaakin muotoaan. 

Ei kommentteja: