Väärien valintojen asiantuntija * 318

Kirjoitan blogeja ja blogimuotoista kirjaani ensisijaisesti omaksi ilokseni tai vain purkaakseni mieltäni. Luen kirjoittamaani myös vuosien jälkeen ja elän ikäänkuin uudelleen.

Yhteen viime vuotiseen päivääni kuului syntymäpäiväsauna pulahduksineen kohtuullisen virkistävässä, lähdepohjaisessa Purolammessa. Sauna Jokilaaksossa on, missäpä muualla kuin merikontissa. Merkkipäiväni olikin minulle kovin mieleinen ja koin kaiken eletyn sen arvoiseksi. Toki usein jää jotain kaipaamaan. Kaipasin sen läsnäoloa, josta olen leipänikin saanut puolet elämästäni, Sininauhaa ja Katulähetystä, mutta myös poikaani, jo aikuista miestä Markoa sekä lapsenlastani Sini Oliviaa. Oikeastaan kaipaan monia ihmisiä menneisyydestäni. 

Syntymäpäivänäni yllätysvierailulla kävi myös Virpi suurenmoisine perheineen. Hän on entinen työntekijäni tai melkein, joka oli harjoittelujaksolla Jyväskylän Katulähetyksessä ja halusi sinne myös töihin. Sanoin, että okei, kun hankit itse palkkarahasi. Näin hän teki, hankki palkkarahat, muttei ottanut työtä vastaan. Uusi maailma kutsui ja siihen hän vastasi. Olen myös Virpin ja Kaapon superupean tyttären, Maarian kummi. Tätä kirjoittaessa on hänen ylioppilasjuhlansa. Niihin en päässyt, vaan juhlin valmistumista ainutlaatuisten muistojen siivittämä Jokilaaksossa etänä. Vähäisin muisto ei ole kummityttöni rippijuhlat eikä rippilahjani, Kalevala Korun Maarian risti. 

Saunan lämmetessä istutin syntymäpäivälahjaksi Arjalta ja Juhanilta saamani omenapuun tai oikeastaan kaksi. En ehkä silti halua Eevaa antamaan minulle siitä omenaa. Tai ehkä haluaisinkin. Puille toivon joka tapauksessa pitkää ikää. Olen nimennyt ne hyvän ja pahan tiedon puiksi.

Elämässäni, itseäni etsiessä on ollut aika, jolloin ei ollut huolta ja vielä vähemmän vastuuta huomisesta. Mutta se on ollut tärkeä jakso, sillä silloin olen eniten oppinut siitä mitä en halua. Elämääni onkin mahtunut roppakaupalla vääriä valintoja. Se on raskas, mutta oiva opintie etsiä taipaleelle oikeita vaihtoehtoja. 

Ehkä eloni ilo onkin ollut enemmän pintaliitoa. Sillä jos jostain syystä minun olisi luovuttava kokemastani ilosta tai surusta, tietäisin hetkessä, että haluan jättää surun ja sen mukana tulleen tuskan itselleni. Naurut saisivat mennä. Suru ja tuska ovat jotain hyvin aitoa minua. Tästä en juuri osaa muille puhua saati jakaa. Tai koen, etten tule ymmärretyksi. Mutta enhän ymmärrä usein itseäni itsekään. En sitäkään, miksen sanonut tai en ainakaan muista sanoneeni äidilleni, isälleni tai siskolleni koskaan heidän eläessään rakastavani heitä. Tosin tarkemmin ajatellessani taisin niin kyllä sanoa äidilleni joskus lapsena tai peräti silloin tällöin.