En voi sanoa, että luen kirjoja paljon. Mutta voin sanoa, että luen usein. Pitkään oli ilta- ja yölukemisena Michelle Obaman kirjoittama kirja. Se on välillä hyvinkin henkilökohtainen kuvaus hänestä itsestään. Siitä jatkoin vielä pitempään puolison, Barackin kirjalla. Lukemisvuoroaan odottaa Tuula Malinin Putinin pihapiirissä ja Eeva-Liisa Hallanaron, Saija Kuuselan, Aino Juslénin sekä Terhi Ryttärin toimittama Metsän salainen elämä. Heh, leikin sanoilla ja ajattelen "Putinin metsän salaisuudet".
Nyt on kylläkin työn alla öisin ja joskus päivisinkin Niklas Natt och Dagin rujonkaunis romaani 1700-luvun loppupuolen Tukholman pimeästä puolesta. "Cardell kelluu kylmässä vedessä. Vapaalla oikealla kädellään hän tarttuu Johan Hjelmiä kauluksesta. Hjelm retkottaa liikkumattomana hänen vierellään punaista vaahtoa suupielissä. Hänen sotilastakkinsa on liukas verestä ja murtovedestä, ja kun aalto kiskaisee viimeisenkin kaistaleen irti Cardellin kädestä, tämän tekisi mieli parkua, mutta kurkusta kuuluu pelkkä vaikerrus. Hjelm vajoaa nopeasti. Cardell painaa päänsä veden alle ja katselee hetken ruumiin matkaa syvyyksiin. Horteessaan hän on aavistavinaan jotain muutakin, alempana, hänen aistiensa havaittavissa olevan maailman laitamilla. Silpoutuneita merimiehiä vajoaa tuhansittain kohti helvetin portteja. Pääkallokasvoinen kuoleman enkeli kietoo siipensä heidän ympärilleen. Leuat liikkuvat virran mukana kuin nauraen äänetöntä ivanaurua." Kirjan nimikin, 1793 on outo, kuten kirjalijankin. Kyseessä on Ruotsin vanhimman aatelissuvun nimi ja jäsen.
Paljon ovat lukutottumukseni muuttuneet Aku Ankasta, Tex Willeristä ja Pecos Billistä. Tällä erää ohi on sotakirjojen ja dekkareidenkin aika Pekka Lipposesta Kalle-Kustaa Korkin seikkailuihin ja Nick Carterista Stieg Larssoniin. Oma aikansa oli Coloradolla ja Morgan Kanellakin. Yksi lukemisen herkkuhetkistäni on usein aamuyöstä, kun herään ja otan kirjan käteeni. On mukava lukaista jokunen sivu, kun ei tarvitse nousta aamulla töihin eikä muualle. Pidän lukemisesta, niin kirjojen kuin sosiaalisen mediankin ja ne kiidättävät mieleni milloin minnekin mielikuvitusmaailmoihin. Joka kyllä ei taida olla koko totuus, sillä sosiaalisen median hohto on vuorovaikutusmahdollisuus yksinäisessä elämässäni.
Mutta mielelläni otan usein vain vastaan. Pitkähkö tovi sitten katsoin esimerkiksi televisiosta tunnin jakson, joka käsitteli suomalaisen kevyen musiikin historiaa. Siinä joukossa oli Jukka Kuoppamäki, jonka taidoista moni kollega puhui lämmöllä. Todeten muun muassa, että hänellä on kyky pukea sanoiksi ja säveliksi ilman imelyyttä kaikki kaunis. Tämä oiva taiteilija totesi kysyttäessä miksi hän innostui henkisistä ja hengellisistä asioista valmistumalla muun muassa papiksi: "Halusin tietää mitä on näkyvän maailman takana". Tämän jälkeen olen kuunnellut erityisen herkällä korvalla hänen sanoituksiaan: "
Paljon sanomatta jää, kun harvoin tavataan, mitä kaikkea mä yksin mietinkään.Kiire on, me tuskin katsein toista kosketaan, voi jos ajan saisi kerran riittämään!
Liian nopeasti kaikki aina ohi on, sinä lähdet, yksin jään, onneton.
Yhden päivän kokonaan sinun kanssasi jos saan, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo takaisin mä kutsun luo, kaikki nuo, joita toistan kaivaten..... "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti