Olen tulossa Thaimaa, oletko valmis?

Viimeisen kuukauden olen valmistellut Merikonttikotia talviunille. Tai en unille, mutta jonkinlaiselle tyhjäkäynnille kuitenkin. Naapurit ja lähes pihapiirin läpi kulkevan hiihtoladun käyttäjät katsovat perään poissa ollessani. Jos ei lunta tule, niin sitten luonnonvartijan peltikotia silmäilevät lenkkeilijät ja muut jalkanaiset sekä -miehet. Joku ystäväkin käynee silloin tällöin. Samaa silmäilyä tekee tallentava ja ajantasaisia videoita lähettävä kameravalvonta, joka tuijottaa lasisilmillään jokaista kulkijaa ja Jokilaakson elämää päivisin ja infrapunalla öisin. Niitä sitten itse ja joku muukin tutkii älylaitteillaan missä milloinkin. 

Tänä aamuna lämmittelin puolivaraavaa takkaa ehkä viimeisen kerran tänä vuonna. Huomenna astelen Finnairin puhalluslamppuun puoleksi vuorokaudeksi suuntana Bangkok. Sen myötä blogikirjoitusten painopiste siirtyy 8000 kilometrin päähän Thaimaahan. Osansa saa perustamani ja ylläpitämäni 3000 jäsenen Jomtien Pattaya Beach, avoin Facebook-ryhmä. Siitä joku pitää ja joku ei. Esimerkiksi aikoinaan ryhmästä eroamisen syyksi Thaimaan Suomalaista toimittava Gizmo sanoi, että liikaa Soinia. Ryhmän avoimuuden ansiosta jäsenyyttä tosin ei tarvita lukemiseen. Mutta me olemme erilaisia, luojan kiitos. Itse vastaavasti luen paljon Gizmo Kerosen juttuja. Ehkä niin on hyväkin, sillä hän on lehtimies ja toimittaja, jota minä en ole lainkaan. 

Puita pesään laittaessani muistelin ystäväksi tullutta hienoa, Ruotsissa asuvaa suomalaismiestä, joka sai minulta nimen Pentti Peltiseppä. Hänet tapasin pari talvea aiemmin Thaimaassa. Pidin ja pidän miehestä paljon. Reipas vuosi sitten kesällä hän vietti aikaansa Jokilaaksossa tehden muun muassa nytkin polttamiani takkapuita, vietti öitään pihan kodassa sekä merikonttisaunan löylyhuoneessa, jonka lauteilla on yksi satunnaisen kulkijan petipaikka.

Matkasimme myös yhdessä Aasian auringon alle. Lenkkeilimme, söimme aamupalaa sekä saunoimme Q tai Jomtien Saunalla. Välillä kinattiin, että vähäiset tukkamme pöllysivät. En tiedä tämäkö toi kaveruuteen henkisen etäisyyden, enkä ole Pentistä sen jälkeen kuullut mitään.

Puhaltaessani takkatuleen henkeä palkeilla, päätin puhaltaa henkeä myös kaveruuteemme ja lähetin Rapakon taakse naapurimaahamme viestin: "Varhaista huomenta Pentti. Jokilaaksossa tekemiäsi takkapuita poltellessa mietin, joko sinulla mahtaa olla liput Aasian aurinkoon ja lämpöön?"

Ehkä ikä tuo vaikeutta lähtemiseen, sillä viime keväänä paluun Aasiasta lähestyessä ensimmäisen kerran koin, etten ole palaamassa kotiin, vaan lähtemässä Suomeen. Siirsinkin tuloani kaksi kuukautta. Nyt koen samaa. En ole palaamassa Thaikotiimme, vaan lähtemässä Thaimaahan. Ehkä se on ikuista kaipuuta jonnekin, jota ei ole tai sielun syvintä juurettomuutta. Silti olen yhtä innoissani. 

Kun eilen kävelin Jokilampien laiturille katsomaan, josko joutsenperhe on lähtenyt, ei niitä näkynyt. Ehkä olivat jossain joennmutkassa tai jo siivillä kohti etelää, kuten pian minäkin. Mitä tuleva talvi tuonee niille ja minulle tullessaan, tuumin. Vaikka ikää on jo aikuisen lailla yli 70, kysyn edelleen itseltäni "milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta"? Ja vastaan, "etten tiedä, mutta ei ainakaan vielä".

Elämässäni suurin asia eri muodoissa on ollut rakkaus. Siellä ovat myös kipeimmät ja surulllisimmat kokemukseni ja muistot. Vaikken sateenkaaren päässä toivo olevan kulta-aarretta enkä seksiseuraa, uskon, että jos jälleen kerran aloitan alusta, jossain voi olla joku, joka pitäisi minusta huolta, jos en enää selviä kaikesta yksin.

Tuusulan l Apteekki

Farmasian Naiset ry:n perustava kokous pidettiin 26.2.1955 Helsingissä silloisen Apteekkariyhdistyksen huoneistossa. Yhdistys merkittiin yhdistysrekisteriin 28.4.1955 ja säännöt vahvistettiin samana vuonna. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin apteekkari Kaisa Soininen Hyrylän apteekista.

En tiedä missä Hyrylän ensimmäinen apteekki sijaitsi, mutta tiedän missä se oli, kun olin lapsi ja sen jälkeenkin. Se oli Hyrylän Kinon, taksikopin ja Ravinto-Baarin vieressä. Myöhemmin Simon Saluunanakin tunnetun keskikaljakuppilan paikalle rakennettiin nyt käyttökiellossa oleva kunnantalo. Sen takana apteekkirakennuskin on yhä, mutta kuvan elokuvateatteri edestä on purettu.

70-luvun loppupuolella Koskenmäellä, nykyisen Helluntaiseurakunnan tiloissa toimi Kinnusen mattoliike, jossa myin Hannun lattia- ja seinäpäällysteitä. Sekä hain lähes päivittäin vieressä olleesta Tuusulan Talouskaupasta keskikaljaa päivieni ratoksi. Kukaan muu ei liene lipitellyt nykyisissä kirkon tiloissa aiemmin olutta minua enempää. 

Yksi asiakkaista oli Kaisa Soininen, jonka koti oli mainitun apteekkirakennuksen yläkerrassa. Hän halusi portaisiin neulehuopaa, kylpyhuoneen seiniin ja lattiaan muovipinnoitteet sekä olohuoneeseen englantilaiset kuviotapetit. Niinpä myin ne hänelle asennettuna. Tapettimestarina toimi Nils Åström ja mattomestarina minä. Taisipa asennustöissä olla Kinnusen Hannun lisäksi Venetkosken Harrikin. 

Kaisa oli ystävällisen etäinen, ylhäinen ja tarkka, hieno nainen. Muistan hänen seuranneen kommentteineen haukan lailla portaissa jokaista mattopuukon viiltoa kiinnittäessäni päällysteitä kontaktiliimalla. Joka taitaa nykyisin olla myrkyllisyytensä vuoksi pannassa.

Viimein hikeennyin vahtimiseen eikä auttanut vaikka kuinka ajattelin, että keskeneräistä työtä ei näytetä kuin hulluille ja narreille. Ja sanoin hänen johonkin mielipiteeseen, että "luulisi kelpaavan asuntoon, jossa olohuoneen tapetitkin ovat väärinpäin". Silloin apteekkari lähti eikä häntä enää sen jälkeen näkynyt. Mutta seuraavana aamuna sen sijaan näkyi Åstromin Nisse synkkine ilmeineen: "Mitä olet Soini mennyt sanomaan Soiniselle!!?" Tähän minä, että "leikillähän sanoin, kun se kyttäsi koko ajan takana".

Kun Nisse viimein rauhoittui ja hipsi jatkamaan tapettihommiaan, huusin vielä perään, että tapetit muuten ovat ylösalaisin. Tästä kinasimme myöhemmin monesti Kesti-Grillissä, Aliupseerikerholla ja Matka-Tuopissa grogilasien takaa. Kavereita oltiin kuitenkin aina, mestari Nisse ja kisälli minä.

Tämä kaikki tulee välillä yhä mieleen asioidessani apteekissa, sillä puolen vuoden Aasian matkalle tarvitsen sepelvaltimotauteineni pillerin jos toisenkin. Kerran lompsin apteekin edelliseen paikkaan ja ihmettelin sisään päästyäni, että onpas tämä sisustettu viihtyisäksi. Kun sitä kehuin, vastasi myönteisen palautteeni vastaanottanut, että kiitos vaan. Tämä ei kuitenkaan ole enää lääkekauppa, vaan kodin sisustustarvikemyymälä 🤣🤣.

Mutta jos jotain on vuosikymmenten saatossa nykyisin nimeltään Tuusulan ensimmäisessä apteekissa säilynyt, on se loistava asiakaspalvelu ja asiansa osaava henkilökunta. Taitaa ollakin niin, että pohjakoulutuksen lisäksi farmaseutiksi opiskellaan kolme vuotta ja proviisoriksi viisi. Monopoliasemassa olevalla, eikä kyllä kaikilla muillakaan ole asiakaspalvelu aina korkeassa kurssissa, on sitten koulutusta tai ei. 

Kuningatar Elisabet ja Battler Britton

Robert Hereward "Battler" Britton on lentäjä-ässä, entinen Perun laivaston luutnantti ja muukalaislegioonan kapteeni. Keskimmäinen nimi Hereward viittaa muinaiseen normanneja vastaan taistelleeseen sankariin. Lempinimi Battler Britton viitannee paitsi kantajansa taistelutaitoihin, myös ilmasotaan Britanniasta (Battle of Britain). Sotilasarvoltaan Britton on useimmiten majuri, muutamassa tarinassa everstiluutnantti ja ainakin kertaalleen eräässä kansallisen Kiinan lentojoukkoihin sijoittuvassa tarinassa eversti."

Tämä kuvitteellinen Korkeajännitys ja Siivet sarjakuvalehtien lentäjäsankari lienee muokannut eniten käsitystäni ylipäätään englantilaisista. Tai briteistä kuten heitä kutsuin. Battler Britton teki lapsen ja nuoren maailmassani ikäänkuin kaikista maan kansalaisista jotenkin ylivertaisia. Oikeassa elämässä ehkä vain eilen viimeiselle matkalle lähtemyt kuningatar oli sellainen.

Kun olin kaksivuotias, Elisabet kruunattiin koko loppuelämän kestäneeseen tehtäväänsä. Käytännössä hän palveli kansaansa koko sen ajan, josta ylipäätään muistan jotain. "Velvollisuus ennen tunteita", sanoi kuningatar. En tiedä ketään toista, joka olisi liikuttanut ja yhdistänyt yhtä paljon myönteisellä tavalla maailman eri kansoja kuin hänen kuolemansa ja tunteja kestäneet hautajaiset eilen. Itsekin niitä televisiosta seurasin liikuttuneena, sillä Elisabet oli minunkin kuningattareni.

Iltasanomat kirjoitti tapahtumasta näin: "Hautajaisista tuli ennennäkemättömän vaikuttava, maailmanlaajuinen tapahtuma – ja erityisen koskettava sellainen. Kun katsojille välitettiin lähikuvia kuningas Charlesista sekä Elisabetin lastenlasten ja lastenlastenlasten surumielisistä kasvoista, ne koskettivat syvästi. Heidän kasvoistaan pystyi aistimaan kaiken sen valtavan surun, jonka esiintuominen heidän asemassaan on hyvin harvinaista. Katsojat pääsivät myös seuraamaan brittien hallitsemia, todella loppuun asti hiottuja yksityiskohtia. Kaikki oli todella näyttävää ja ennen kaikkea kunnioitusta herättävää."

Maailma ja itseään luomakunnan kruununa pitävä ihminen ovat yhdessä ja erikseen ihmeellinen asia. Ihminen ei näillä näkymin kykene koskaan saamaan aikaan maailmankaikkeuden loppua, mutta näyttää siltä, että oman lajinsa hän saattaa hyvinkin onnistua tappamaan sukupuuttoon. Siinä tehtävässä veturina on tällä hetkellä itsensä kansan tuella diktaattoriksi ylentänyt Vladimir Putin. Hänkin on kansoja yhdistävä tekijä ja hän on rakastamisen sijaan maailmanlaajuisesti hyvin vihattu.

Ihmisten kyvyttömyydestä toimia yhdessä kertoo toinen maailmansota. Kuinka paljon pahaa Hitler teki ennenkuin muu maailma pystyi hänet pysäyttämään. On lohdutonta ajatella, Stalinkin muistaen, kuinka pitkälle tiellään joku voi kulkea. Näiden synkkien visioiden keskellä minäkin olin eilen hautaamassa sähköisessä maailmassani Englannin kuningatarta, jonka piti asemansa vuoksi olla poliittisesti neutraali. Minulle hän oli merkittävä rakkauden ilmentymä, jonka maailmanlaajuisen suosion koko laajuus ilmeni vasta hänen kuoltuaan.

Kati ja Jari Tervo sekä koira nimeltä Ukko

Ukko on "kirjailijapariskunnan suurisydäminen kertomus siitä, miten nelijalkainen perheenjäsen muuttaa elämän. Kesällä 2020 Jari ja Kati Tervon kotiin saapuu borderterrierin pentu. Hän saa nimekseen Ukko. Ukko tutustuu ympäristöönsä, ottaa ja merkitsee sen omakseen. Hän rakastaa pöydänjalkoja ja kaivaa ylös kesämökin perustukset. Hän on vahva ja tunteikas, villi ja hellä. Hän tulee täysikasvuiseksi muttei koskaan aikuiseksi. Ukko on kirja ajasta, jota värittää uuden perheenjäsenen tuoma ilo ja toisaalta hidas toipuminen odottamattomasta sairaudesta. Se on kertomus siitä, miten yhteiselo koiran kanssa saa katsomaan uusin silmin ihmisen paikkaa maailmassa. Ennen kaikkea se on kertomus rakkaudesta."

Kukin tietysti lukee tavallaan ja sisäistää mitä tahtoo. Jari Tervolle olin antanut kaksi mahdollisuutta tulla kotiini sanomaan mitä mieltä hän oli tai tahtoi kertoa esimerkiksi Loirista. Toista kirjaa en muista. Muistan vain, että molemmat jäivät kesken. Ajattelin, että se siitä ja Tervosta.

Kuva kaapattu Suomen Kuvalehdestä

Mutta sitten ilmestyi markkinoille kirja Ukko-nimisestä koirasta, josta Kati ja Jari Tervo kirjoittivat yhdessä. Voisikin sanoa, että tie sydämeeni kulki koiran, mutta myös Katin kautta. Niinpä Jarikin sai vielä yhden mahdollisuuden tulla vuoteeseeni tarinoimaan vaimostaan, pojastaan, itsestään ja uudesta perheenjäsenestä.

Näin voi perustellusti sanoa, sillä perheen Kalle-pojasta oli tulossa aikuinen, joka sen myötä nousi omille siivilleen. Tervot halusivat uuden lapsen, Otto-koiran. Kati osoittautui mieleisekseni kertojaksi ja peesissä Jaristakin tuli kelpo kirjailija. Oli mukava lukea, kun Kati kertoi puolisonsa puhuvan koiralle enemmän kuin hänelle.

Suosiosta voi päätellä Jarin olevan puhutun ja kirjoitetun sanan käyttäjänä monen makuun. Minulle hänestä tuli kirjan myötä kovasti inhimillinen ja voin sanoa pitäneeni molempien Tervojen kyvystä leikkiä tai ainakin laittaa uuteen järjestykseen sanoja. Mieleen jäi muun muassa, kun Jari kertoi miksi hän ei pidä meitä monia viime ajat riivanneesta korona-sanasta. Sanoi sen olevan yksinkertaisesti kulkutauti, joka ei kulje ihmisestä toiseen, jos ihmiset eivät kulje.

Joka tapauksessa oli mukava elää perheen elämää Katajanokan kodissa ja kesäpaikassa Tampereen kupeessa. Mieltäni liikutti myös Kati, joka kertoi sairastumisestaan, leikkauksesta sekä toipumistiestä. Kovasti elämänmakuinen kirja yhden, monen tunteman tai ainakin tietävän perheen elämästä. Mutta ennen kaikkea Otosta, joka otti keskeisen paikan Tervojen huushollissa.

Usein ajattelin lukiessani yhteistä Niilo-koiraamme, johon minulla on tällä hetkellä etupäässä etärakkaus. Sydämessäni se jakaa sen lisäksi thaimaalaisen Swetheartin kanssa piikkipaikan. Pian tiedän onko Päiviksen kanssa pelastamamme, eläinlääkäriltä kuolemantuomion saanut, syntymästään saakka lenksujalka, mopotaksiaseman koira Thaimaassa vai taivaassa 💞.

Aiemmin olen kertonut, että luen usein, mutten paljon, sillä lukeminen on toiminut unilääkkeenä. Iltaisin ei ole tarvittu montaa sivua, kun Nukkumatti on vienyt minut valtakuntaansa. Unirytmini on muuttunut ja nykyisin saatan aamuyöstä lukea lähes joka yö helposti tunnin pari. Onkin hyvin lähellä, että olisi edullisempaa ryhtyä nettikirjojen kuukausitilaajaksi.

Viime yönä koirakirja siirtyi muistojen joukkoon ja Ukko jatkamaan hyvää elämäänsä Skattalla sekä Teiskossa. Paikan ottaa kaksi englantilaista, 18-vuotiassa tyttöä vai pitäisikö sanoa nuorta naista, jotka katoavat Thaimaan vilinään. 

Ruotsinkylän kyläpäivä

Eilen oli koko kylän yhteinen päivä. Varsinkin silloin on mukava kuulua Ruotsinkylään, vaikka Myllykylä onkin oma kylänsä eteläisessä tai oikeastaan lounaisessa Tuusulassa. Syksyinen sää helli ja ihmisiä oli paljon. Huomasin ilokseni itselläni olevan ystävällisten kyläläisten joukossa paljon enemmän tuttuja kuin tiesinkään.

Oli mukava tutustua esimerkiksi Puupää-hatunkin voittaneeseen piirtäjä tai taiteilija Martti Sirolaan, joka Villa Tammikon isännän Mikko Lamminpään kanssa teki kylästä miljöineen aivan upean teoksen. Tekemiseen sanoivat menneen kaksi vuotta. Sirola kertoi yhden vaikeuden olleen valita talot, pihapiirit ja muut kohteet, jotka he ottivat mukaan. 

Julisteessa kylän ulkopuolella on ikuinen talvi. Luulen taideteoksen pitävän sisällään kymmeniä, ellei satoja tarinoita, jotka saattavat mennä muistojen ja kertojien mukana unholaan. Jospa kyläyhdistys kumppaneineen innostuisi järjestämään tekijöiden kanssa kaikille avoimen muisteluillan, jossa itse kukin voisi kertoa sopukoista löytyviä muistoja.  Ehkä Tuusula-Seura mahdollisesti kunnan lisäksi olisi oiva kumppani.

Merikonttikotimme Soiniityntiellä lampineen on mukana. Taulussa elämöin nakuna kahden joutsenemme ihmetellessä Jokilammissamme, kun kettu vie housuni ja varis tai korppi grillimakkarani. Jopa kodin terassin alla olevat takkapuut ovat löytäneet piirrustuksessa paikkansa. 

Joka tapauksessa hieno päivä, jossa oman pikkukyläni, Myllykylän Myllyn aktiivitkin myivät makkaroita sekä kertoivat toiminnastaan. Niistä kaksi merkittävintä lienevät Jokilaakson luonnonsuojelualueen läpi kulkevan hiihtoladun ja Myllykylän laavun ylläpidot. Kaukaisimmat yösijaa etsineet ovat varmasti Soiniityntien sillanpielestä kerran aamulla teltasta herättämäni kaksi kroatialaista nuorta, jotka eivät kesäyössä löytäneet perille. Sillalle saakka he olivat navigoineen Googlen karttojen avulla, joihin laavu on merkitty.

Puheenjohtajansa Jari Anttalaisen voimin toimintaansa esitteli Tuusula-Seurakin. Se tekee merkittävää kulttuurityötä koko kunnan alueella. Yksi aivan liian harvojen tiedossa oleva on Aikakirja. Sen seuraavaan numeroon kirjoitimme Päivi Strandénin kanssa tarinan elämästä Jokilaakson luonnon keskellä Merikonttikodissamme. Luulen tässä ainutlaatuisessa kulttuurijulkaisussa olevan tällä hetkellä yli 30 osaa. 

Ainakin kolme mehiläistarhuria taisi myydä hunajaa, joka sekin oli mukava yllätys. Tosin en tiedä mitä hunajankerääjät itse mahtavat talven ruokien varastajista ajatella. Tai oikeastaan tiedän, sillä minunkin kotona oli aikoinaan pesiä. Asukkaat suhtautuivat varkaisiin varsin piikikkäästi. Kauniissa syyspäivässä oli pitkälti toistakymmentä eri pistettä, joissa esiteltiin toimintoja. Jotkut koululaisetkin myivät kaffetta ja itse tekemiään munkkeja. Olisipa siellä saanut kirveensä tai puukonkin teroitettua aidolla tahkolla.

Kaiken kaikkiaan mukava lauantaipäivä, jossa kului useampi tunti rattoisasti. Kun lähdin pois ja hipsin Smart osa-autolleni, oli senkin seura lähtenyt matkoihinsa ja se nöpötti lähes yksinään sänkipellolla, jonka sato oli kerätty odottamaan nälkäisiä suita. 

Talvi tulee tänäkin vuonna

 

Joku sanoo pitävänsä kaikista vuodeajoista ja moni sanoo pitävänsä jostakin eniten ja jostain ei lainkaan. Itse pidän eniten kesästä, satoi tai paistoi. Sitten tulee kevät ja perässä luminen talvi. Vähiten pidän syksystä. Ehkä sen alakuloisuuden vuoksi, sillä luonnosta kuolee paljon. Osa menee myös talviunille ja paljon lintuja lähtee etelän maille. Jäljelle jää kaltaiselleni yksineläjälle tyhjyys, jonka mukana kulkee alakulo.

Eilen laitoin laiturimme odottamaan talvea. Silti tulvat ja talven tuiskut tekevät tekojaan, joita keväällä korjaan ja etsin vesien kuljettamia tavaroita. Vedet vievät joen varrelta muiltakin jotain, sillä Jokilaaksosta löytyy keväisin monenlaista uutta styroxin palasista lähtien. Syksynkin päiviin riittää tekemistä, sillä myös Jokilaakson Merikonttikoti ja -sauna sekä kasvihuone vaipuvat käyttämättömyyden hiljaisuuteen talven ajaksi.

Entiseen tapaan hipsin Aasiaan ja viisumihakemus onkin täydennettynä sisällä. Nyt voin vain jännittää ehdinkö saada sen ennen lähtöä. Saan tai en, lähden joka tapauksessa. Reissun kestosta ilman viisumia en silloin etukäteen tiedä. Jos saankin viisumin jälkikäteen, taidan Finnairin paluulentolipun päivämäärän vaihtamisen sijaan ostaakin etukäteen feikkilipun Thaimaasta ulkomaille, jotta pääsen maahan ilman viisumia. 

Edessä on Jokilaaksossa vielä muutaman perunan nosto, loppusadon keruu sekä pienen, vihreän talon, kasvihuoneen kastelulaitteiston purkaminen ja 1000 litran vesisäiliön tyhjentäminen. Vihanneksistakin osa jää syömättä, vaikka ilmoitin kylän Faceryhmässä kesäkurpitsoistakin, jos ne olisivat jollekin kelvanneet. Kun ei kukaan niitä halunnut, en enää kurkkuja enkä tomaatteja tarjonnutkaan. 

Oikeastaan elämässäni talvikodissa on vain vähän samanlaista kuin Soiniityntien kesäkodissa. Sen hiljaisuuden sijaan on Jomtienin Seven Seasissa ympäristöineen ihmiselämää päivien jokaisena tuntina läpi vuorokauden. Siellä tapaan paljon tuttuja, joista osaa pidän aitoina ystävinäni. Joka-aamuisilla lenkeilläni on mukava tavata ystävällisiä ihmisiä, vaikka yhteinen sanavarastomme on suppean sorttinen.

Kun en enää reippaaseen vuoteen ole käynyt Niilon kanssa Riihikallion koirapuistossa, tapaan koiriakin enemmän Thaimaassa kuin Suomessa. Koirien kieli on vähintään yhtä kansainvälinen kuin esperanto ja usein ymmärränkin niitä ja ne minua paremmin kuin yksikään ihminen.

Nykkumatin valtakunnan rajamailla

Muistelen lukeneeni sananlaskun tai vastaavan: "Älä unta rakasta, ettet köyhtyisi; pidä silmäsi auki, niin saat leipää kyllin." Se on varmasti hyvä ohje, vaikkakin luulen, ettei siitä ole paljonkaan lohtua unettomuuden kanssa painiskeville. Tätä jäin pohtimaan lukiessani Facebookista postauksen: "Pitää yrittää saada unirytmiä vähän muutettua. Saatan käydä nukkumaan 6-7 aikaan illalla ja sitte, niinko tänäänkin, heräilen joskus 3 aikaan yöllä. Aika tympeetä on."

Se oli kuin oma nykyinen, yksineläjän uneni. Mutta en minä siitä kärsi. Mitä paremmin tulen juttuun itseni kanssa, sitä vähemmän yöllä valvominen minua häiritsee. Joskus olen sen sijaan ajatellut yleensäkin ihmisen unta, sen jaksoja ja määrää. Jostain luin kerran, että luontaisesti ihminen ei edes nukkuisi koko vuorokauden annosta yhdessä siivussa. Monissa maissa vietetäänkin esimerkiksi iltapäivän siestaa ja vastaavasti valvotaan myöhempään ja tapetaan aikaa vaikkapa ystävien kanssa.

Mutta entäpä, jos voisin tai pitäisi nukkua koko elämän uniannos yhdessä pötkössä? Kohdallani se olisi 20-30 vuotta, sillä nyt olen 72. Minkä ikäisenä haluaisin aloittaa nukkumisen? Menisinkö petiin noin kaksikymppisenä ja heräisin neljävitosena tai mikä olisi mieluisin vaihtoehto? Vai aloittaisinko sen elämäni loppupäästä siten, että valvoisin ensin puolivuosisataa yötä päivää ja sitten nukahtaisi ikiuneen enkä enää heräisi.

Kääntelen asiaa miten tahansa, kaikki vaihtoehdot ahdistavat. Sinällään pitkät unet eivät ole harvinaisia, sillä monet eläimet karhuista lähtien nukkuvat talven yli. Pitkiä unia lienee pohtinut ennen minua joku muukin, sillä mieleen tuli satu Ruususesta. Siitä on ehkä kolme eri versioita ja ainakin yhden mukaan prinsessa pisti sormensa värttinään ja nukahti 16-vuotiaana. En tiedä kauanko hän nukkui ja vanheniko nukkuessaan. Ehkä vanhenikin, sillä prinssi taisi hänen herättää suudelmalla.

En siis kärsi unirytmeistäni, nukkumisista enkä nukkumattomuuksista. Kesäöisinkin joskus hiippailen Jokilaakson luonnossa, ihmettelen omaa pienuuttani, mutta myös ylipäätään elämän ainutlaatuisuutta, sillä edes kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole löydetty. 

Luulen, että nukkumistottumuksiani on eniten muuttanut nykyinen eloni ilman ihmisseuraa. Ennen en mennyt varhain nukkumaan. Yli 40 vuoden takana ovat myös ajat, jolloin harmittelin ravintolan varhaista valomerkkiä esimerkiksi puoli kaksi aamuyöllä. 

Nykyisin hiljaisina tunteina olen kaikkein lähimpänä sisintäni, mitä se onkaan. Luulen, että itseään tarpeeksi tutkimalla voi menettää mielenterveytensäkin tai ainakin mielenrauhansa. Sitä pohdin esimerkiksi joskus ystäväni haudalla, jonka tiedän päättäneen päivänsä. Ajattelen, että tutkiko hän itseään liikaa, eikö lainkaan tai sitten jotakin aivan muuta. 

Yhtenä elämän suurista viisauksista pidän väittämää, että todellinen muutos lähtee kaiken kyseenalaistamisesta. Mutta silti jotain on kateissa yhtä lailla kuin vaellukseni alussa. Voisiko olla niin, että jälkikasvussa on elämän syvin tarkoitus? Siinäkö kaikki? Mutta jos on jotain ihmistä enemmän ja suurempaa, ehkä elämän tarkoitus onkin löytää polun pää. Luulen kyllä, että sitä ei löydä nukkumalla. Toisaalta polku tuonpuoleiseen voi olla jokaisella, nukkuu tai ei 🤗.

On ollut monin tavoin upea kesä

En muista aiemmin eläneeni näin sateetonta ja lukuisten aurinkoisten päivien siivittämää kesää. Hellepäiviäkin on ollut enemmän kuin koskaan. Kun tuuli ei käynyt Jokilampien pintaan, oli veden lämpö muutamana iltapäivänä hieman yli 30 °. Mikä sinne oli pulahdella aamu-, päivä-, ilta- ja joskus yöuineillakin. Kellua vedessä naturistin asussa päivin sekä yön hiljaisuudessa. Etsiä lepakoita taivaalta ja muita öiden eläjiä luonnosta.

Mutta nyt on syksy. Monet puut riisuvat kilvan kesäisiä asujaan ja luonnonsuojelualueen polkumme saavat päivä päivältä enemmän keltaista pintaa lehdistä. Kukat ovat kukintansa kukkineet ja vain harvalla on enää mitään annettavaa lähiniittyjen mehiläisille. Jotka nekin ovat jo osin asettuneet talven odotukseen ja viettoon.

Syksyn tullen Jokilaaksossa on monenlaista puuhaa ihmisellekin, sillä myös Merikonttikoti oheistoimintoineen vaatii yhtä ja toista selvitäkseen mahdollisimman pienin vahingoin talven yli. Joskus ei keväällä lähde vesipumppu käytiin, joskus ovat Tuusulanjoen tulvavedet liikutelleet lauturia ja milloin mitäkin. 

Jos talven aikana kävisi niin, että sähköt katkeaisivat pysyvästä ollessani Thaimaassa, olisivat vahingot suuremmat. Putkistojen ja saunan sekä kodin 1000 litran säiliöiden jäätynyt vesi esimerkiksi voi saada aikaan monta murhetta. Mutta toivossa on hyvä elää ja rauhassa kuolla, sanoi lapamato, eikä mitään suurempaa vahinkoa ole tapahtunut 10-vuotisessa Duokotimme historiassa.

Thaimaassa ollessani seuraan Jokilaakson elämää esimerkiksi neljän, elävää kuvaa välittävän kameran avulla. Sisään ei pääse sauna- eikä asuinkontteihin, etteikö tulija olisi tarttunut kuvatallenteelle. Kun kuvat näkyvät, toimivat sähkötkin ja elän talveani 8000 kilometrin päässä luottaen kaiken olevan Suomikodissakin kunnossa. 

Tänään matkaan ystäväni kanssa avun lähteille, jota olen hankkinut varmuuden vuoksi, sillä lähetämme lukuisine liitteineen sähköisesti Thaimaan suurlähetystöön 1 vuoden viisumihakemukset. Oletan kyllä, että olisin selvinnyt prosessista entiseen tapaan ilman apuakin, mutta vara ei venettä kaada. Haluan myös luoda yhteyden, joka auttaisi muissakin Thaimaan paperiasioissa toistekin. 

Kun eilen kävin toivottamassa Päivikselle synttärionnea hänen Jokela-kotiinsa, katsoi hän myös liitenippuani ja kyllä vain, olisin ilman häntä nyykähtänyt lähtötelineisiin. En esimerkiksi ollut ymmmärtänyt liittää mukaan kotini sähkölaskua tai vastaavaa, josta näkyy, että minulla on osoite Suomessa.

Jos kaikki menee nappiin, viisumihakemus lähtee Kivikylään tänään Lahdesta ja toivon saavani maahantuloluvan ennen ensi viikon perjantaita. Sillä heti kun kello siirtyy keskiyöllä lauantain puolelle, ajattelen astelevani Finnairin puhalluslamppuun puoleksi vuorokaudeksi.

Yksi tärkeimmistä asioistani talvikotimme ympäristössä Pattayan Jomtienilla on mennä tapaamaan hoitokodissa olevaa ystävääni. Viime käväänä Markun takana olivat jo lentokentän turva- ynnä muut tarkastukset, kun hän sai kansainvälisellä puolella massiivisen sydänkohtauksen.

Siihen tyssäsi Suomeen tulo kuin kananlento konsanaan. Ammattilaisten arvioissa oli niitäkin, että hän ei selviä. Mutta Markku selvisi ja edessä on pitkä kuntoutus. Jos joku haluaa laittaa mukanani Fasebookissa, Messengerillä, WhatsAppilla tai vaikka sähköpostilla viestin tälle hienolle miehelle, luen sen hänelle, kun tapaamme. Sähköpostiosoitteeni on: jorma.soini@in105.fi.

Tarkkaa hommaa... 🤣🤣

"Tarkkaa hommaa kuin muurahaisten naiminen. Senttikin sivuun, niin se on silmässä". Sanoi rekkamies Reffe, kun nosti merestä lavetille tonneja painaneen, 10-metrisen Vriheid teräsveneeni Tervasaaren kannaksella.

Tällä kertaa on sähköisen, vuoden viisumin liitteiden kerääminen ja itse maahantuloluvan hakeminen yhtä tarkkaa puuhaa. Kun lisäksi joutuu asioimaan useidenkin korvaamattomina itseään pitävien työntekijöiden kanssa, käämien polttaminen vain pahentaa asiaa. Joka paikassa ei voi sanoa kuten ruokakaupan kassalla, että pidä riutuneet banaanisi tai vanhaksi menneet jogurttisi, minä vaihdan kauppaa.

Toki esimerkiksi julkisen notaarin, joka allekirjoittaa ja todistaa joitakin liitteitä, voi vaihtaa. Mutta joskus on suo siellä, vetelä täällä. Edelliskerralla ongelmia tuli saldotodistuksen kanssa, jonka hain Keravan Osuuspankin konttorista. Notaari totesi Hyvinkäällä, että todistaa vain alkuperäisen ja tämä on sähköpostin liitetiedosto. Onneksi hän oli koiraihmisiä ja ihastui jaloissamme pyörivään osaomistuskoira Niiloon lisäten, että menköön tämän kerran, kun sinulla on noin suloinen koira.

Pankkimaailmassa oli mitättömine rahoineni muutenkin vaikeuksia, sillä ajat sitten tilaamaani saldotodistusta ei posti tuonut. Asian selvittäminen vaati jonotusta ja taas jonotusta puhelimessa eri automaattien vastatessa toisessa päässä. Kunnen selvisi, että tilaukseni vastaanottanut virkailija oli jättänyt tehtävän hoitamatta hipsien kesälomalle.

Uusi "asiakaspalvelija" ei pystynyt sen parempaan ja postilaatikkoni ammotti tyhjyyttään päivästä toiseen. Oli kolmannen virkailijan aika, joka hoki, että ymmärrän toki sinua ja vaikka olet antanut minulle sotusi, en voi antaa mitään tietoja ilman sähköistä tunnistautumista. Kun kysyin kuinka palvelet niitä, jotka eivät sitä hallitse, oli vastaus, että heillä ei yleensä ole pankkiin nettitunnuksiakaan. Grr.. grr.. 🤬.

Aivan oma lukunsa ovat Uudenmaan Osuuspankin kassapalveluiden aukioloajat. Kahtena päivänä viikossa, kaksi tuntia kerrallaan. Sinä päivänä, kun olisin saanut Hyvinkään notaarilta ajan, ei paikkakunnan pankki anna rahojani, joita tarvitsen jonkun tonnin puolen vuoden Thaimaan oleskeluun.

Samoin oli Järvenpään konttorin laita. Vaikka sain saldotodistuksen, kassat olivat silloin kiinni. Hammassilta narskuen kävelin autolleni ja ajoin Jumboon varmana siitä, että valtakunnan suurimman ostoskeskuksen OP on auki kassapalveluineen. Ala-aulan neuvonta kertoi, että sorry, meillä on täällä vai S-Pankki. Grr.. grr.. 😠. 

Jos kaikki säännölliset laskuni eivät olisi sähköisessä, automaattisessa maksatuksessa, olisin vaihtanut pankkia. Se sai kuitenkin minut ajamaan vielä Tikkurilaan. Kun siellä kävelin kohti ovea, olivat kaikki onnenkaluni valppaina. Pian huomasin, että kassat ovat ilman nostoylärajaa käytössä jokaisena arkena koko päivän. Kun minua palveli vielä aivan loistava asiakaspalvelija, annoin kaiken kokemani anteeksi.

Hilpein mielin, päivä täynnä valoa ajoin kohti Helsingin maistraattia, jossa lupasivat palvella ilman ajanvarausta. Kun pääsin vastaanottovirkailijan pakeille, kävi tämä kolmekymmentä vuotta talossa ollut työntekijä todistamista vailla olevat paperit läpi. Todeten, että nämä muut ovat okei, mutta englanninkielinen, Covid 19 eli koronan sairastumisesta koituvan hoidon 100 000 taalaan saakka korvaava matkavakuutus ei ole ok. Vaikka tässä on Lähi Tapiolan leimat, puuttuu allekirjoitus ja tätä ei notaari vahvista eikä todista oikeaksi. Grr... grr... 😡.  Nyt luotan siihen, ettei vakuutustodistus tarvitsekaan vahvistusta. 

Tunteet...

Vaikka monesti olen sanonut, että kirjoitan itselleni, ei se ole koko totuus tai lieneekö osakaan. Sillä jokainen lukija on tärkeä. Varsinkin silloin, kun kirjoitan tunteella ja tunteistani, toivon tavoittavani jonkun sisältä jotain. Joskus näin tapahtuukin. Mutta siitä on vielä pitkä kokea lukiessa jotain samoin kuin kirjoittaessani. Näinkin varmasti tapahtuu.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten kohtasin lapsen, jonka äiti oli kuollut. Laittaessaan surunsa keskellä asioita järjestykseen totesi hän: "Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?" Tätä olen monesti pohtinut. Kuinka vähän tavoitinkaan siinä hetkessä pienen pojan turvattomuudesta ja yksinäisyyden tunteesta.

Isäni, äitini ja pikkusiskoni haudoilla olen monesti pohtinut miten huonosti hoidin etuoikeutetun tehtäväni huolehtia heistä heidän eläessään. Kuinka maailma silloin vei minua ja kuinka tärkeää oli vain saada seuraava ryyppy paetakseni itseäni, tunteitani ja todellisuuttani. Saman pienen lapsen tavoitin Elisabetin arkun ääreltä: "Mummu on nyt papan kanssa yhdessä." 

Vasta kuningattaren kuoleman jälkeen olen tunteineni ymmärtänyt miten eri kansakuntia yhdistävä ja kaikkien yhteinen isoäiti hän oli ja on. Päivän uutiset kertoivat, että arkun ääreen viimeisen tervehdyksen tuo arviolta 750 000 surevaa, jotka haluavat saattaa monen rakastaman Elisabetin viimeiselle matkalle. Jono voi olla 8 kilometriä pitkä. Ja vaikka kaikki kävelevät koko ajan, saattaa matka arkun kohdalle kestää 20 tuntia.

Maailma on ihmeellinen, johon mahtuu monenlaisia kulkijoita. Kuningattaren Jokilaakson suruliputuksen ääreltä siirryin toiseen tämän hetken äärimmäisyyteen, menin Kremliin ja ajattelin vallan sokaisemaa Putinia. Jos hänen päivänsä päättyisivät nyt, kuinka moni kävelisi kuningattaren arkun ääreltä tai Ukrainan kansasta jättämään surevat tervehdykset Vladimirille.

Maailmassa onkin vain harvoja, jotka ovat kyenneet yhdistämään eri kansakuntia myös tunnetasolla. Yksi merkittävimmistä on äiti Teresa:

"Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi.

Elämä on kauneus, ihaile sitä.

Elämä on autuus, maista sitä.

Elämä on unelma, tee siitä totta.

Elämä on haaste, kohtaa se.

Elämä on velvollisuus, täytä se.

Elämä on peli, mene siihen mukaan.

Elämä on kallisarvoinen, varjele sitä.

Elämä on rikkautta, säilytä se.

Elämä on rakkautta, iloitse siitä.

Elämä on lupaus, toteuta se.

Elämä on suru, voita se.

Elämä on laulu, laula se.

Elämä on taistelu, suostu siihen.

Elämä on murhenäytelmä, näe se.

Elämä on seikkailu, uskaltaudu mukaan.

Elämä on onni, ota se kiinni.

Elämä on liian arvokas, älä tuhoa sitä.

Elämä on elämää, taistele sen puolesta!"

Haluaako joku lisää rahaa itselleen henkeni kustannuksella?

SUOJELUTYÖ tarkoittaa välitöntä hoitoa potilaiden hengen turvaamiseksi tai vakavan vammautumisen estämiseksi. Uutta lakia tämän varmistamiseksi ryhdyttiin valmistelemaan sen jälkeen, kun hoitajajärjestöt Tehy ja Super ilmoittivat, etteivät he lupaa annettuihin lakkovaroituskohteisiin, teho-osastoille ja vanhusten kotihoitoon suojelutyötä.

Vaikka käsitän, että jokaisen pitää saada kelvollinen korvaus tekemästään työstä, jokin on pahasti vialla. Meilahden teho-osastolla, elämä ohuen langan varassa letkuissa, en olisi voinut käsittää, jos joku hoitajistani olisi kieltäytynyt antamasta hoitoa, ellei saa siinä paikassa lupausta lisäliksasta. Eikä siinä kaikki, vaan hän olisi voinut estää lakkovahtien kanssa muitakin hoitamasta minua.

Perinteinen työväenpuolue demarit ei ilman painavia syitä aja suojelutyön takaavaa lakia. Nyt täysin syyttömän, eli hoitoa tai hoivaa tarvitsevan ääni ei paljon paina. Viimeisen vuoden aikana mielipiteeni lakoista onkin kääntynyt päälaelleen.

Tottakai ymmärrän sairauden- ja terveydenhoidon tärkeän työn, mutta sitä tekevät monet muutkin. Jos en saisi lämpöä enkä sähköä tai joku estäisi minua saamasta ruokaa, lähtisi henki nälän tai vilun vuoksi. En voi enkä edes enää halua ymmärtää lakko-oikeutta varsinkaan rahan vuoksi, koska täysin viattoman ihmisen terveys ja elämä on lakkoaseena.

Vakavasti aloin pohtia tätä jäätyäni eläkkeelle. Tosin vuosikymmenten työvuosieni aikanakaan en koskaan ollut lakossa, eikä kukaan lakkoillut puolestani. Olen ollut eläkkeellä 14 vuotta, joista pian kymmenen kokoaikaisesti. Siihen ei kuulu edes lakkoilun mahdollisuutta. Siitä huolimatta leipää, lämpöä ja elämän sykettä on riittänyt. Eläkkeet on lailla sidottu indekseihin, joten prosenteissa ne nousevat yhtä paljon, on sitten ollut työelämässä herra, narri, molempia tai mitään.

Luulenkin yhden tärkeimmistä lakkoilun syistä olevan, että koska joku saa enemmän tai tekee mielestäni vähempiarvoisempaa, ansioitani tulee korottaa muita runsaammin. Kysymys on ennen kaikkea ihmiselle tyypillisestä ahneesta itsekkyydestä. Tässä heti ja nyt minulle kaikki tai ainakin enemmän kuin jollekin toiselle.

Palkat voitaisiin aivan hyvin määritellä samoin kuin eläkkeetkin. Linjaukset tekisivät itse valitsemamme 200 päättäjää Arkadianmäellä. Olisikin mukava kuulla minua viisaammilta perustelut miksi eläkkeet voidaan määritellä näin, muttei palkkoja. 

Harri Taavitsaisen elämä ulkomailla

Eilen kirjoitin, että enää ei suomenkielessä suomenneta vieraskielisiä nimiä. Silti joku sanoo, minäkin joskus Harley Davidsonia Taavitsaisen Harriksi. Sellainen oli itselläni. Ennen hankintaa pohdin vain, että Suomeenko vai Thaimaahan sen ostan. Päädyin sinne missä oli ja on aina ajokelit sekä vieläkin Thaikotimme, vaikka emme nykyisin yhdessä elämäämme vietäkään.

Se oli yksi syy mikä vei pohjaa loppuelämäksi tarkoittamaltamme harrastukselta. Avioero sai aikaan, että emme "easy rider" yhdessä sinne minne ilta-aurinkomme laskee. Elämäni leppoistamisjakso sai uuden suunnan, joka on ollut sen jälkeen välillä vähemmän, välillä enemmän ja joskus kokonaan kateissa. 

Lisäpotkua leppoistamistien kadottamiseen antoivat kaksi turvapaikkaa ja yösijaa vailla ollutta Merikonttikotini vierasta. He veivät mennessään yhtä jos toista ja lähes kaikki lopputaipaleeni turvaksi varaamani rahat. Kuin pisteenä iin päälle jouduin lisäksi oikeuteen vastaamaan käynnistäni Liisan kanssa rakentamamme kesäkotimme "Syrjäntakasen" pihamaalla. Lysti maksoi loput talouden tukipilareistani. 

Yht'äkkiä olin tyhjätasku. Koko elämäni leppoistamisjakson perusta oli mennyt pienen ajan sisällä pirstaleiksi. Lisäksi olin menettänyt yhteyden läheisiini 😥. Mutta jokaisen synkän pilven takana, on uusi synkkä pilvi. Äkkiä ajetellen se kuulostaa pessimistiseltä. Se kuitenkin on elomme arki sekä pyhä. Kaikki se missä elämme. Koskaan ei ole silti liian myöhäistä aloittaa alusta, vaikka olisin liikuntakyvyttömänä vuoteeni vanki. Mielikuvitus on monesti silloinkin jäljellä.

Elämäni perustan uudelleenrakentamisen aloitin myymällä Harrikkani, vaikka olin tarkoittanut sen jälkeeni pojalleni ja hänen tyttärelleen. Pyörä oli ensimmäinen, aito amerikkalainen Sporster Black Tempest Thaimaassa. Näin minulle sanoi maahantuoja. Toivoin löytäväni sille sellaisen kodin, jossa voisin jatkaa matkaa Harrikalla mielikuvituksissani. Pyörä löysikin uuden elämän Roi Etistä ystäväni Rolf Rautiaisen tullessa sen isännäksi. Se oli enemmän kuin osasin toivoa.

On ihmisiä, joiden on helppo jättää eletty taakseen. Itse en ole enkä halua ollakaan sellainen, vaan kaiken kannan ainoasta elämästäni mukana. Joskus se on raskasta, joskus haikeaa, mutta aina rikasta ja rakasta. Innolla seurasin Harrikan matkaa pohjoisessakin pitkin Burman/Myanmarin rajaa Rofan julkaisemista "Arkista elämää Thaimaassa" videoista. Välillä kuin itsekin olisin ollut mukana.

Reipas viikko sitten Harrikka matkasi uuden isäntänsä kanssa Laosiin. Maata heillä on tarkoitus kiertää kuukauden verran. Sydämeni oli välillä syrjällään, sillä jokaisella matkallakin on taivaalla auringon lisäksi myös mainitsemani synkät pilvet. Eilen ne peittivät Rofan taivaan hänen huomatessa, että Harrikka vuotaa öljyä. Kun itse olin samalla pyörällä vuosia aiemmin aamulla jumissa Kambodzan pääkaupungissa, tiedän tunteen. Tiedän senkin, että pilvien takana on myös aurinko. Joten tsemii Rolle ja Harri 🤙. Elän mukana siellä missä olette uskoen, että aurinko paistaa ennemmin tai myöhemmin myös teidän risukasaan. 

Miksi Elizabeth oli Elisabet, mutta Charles ei ole Kaarle?

Eilisestä blogistani sain palautteen, että Englannin edesmennyt kuningatar tulee kirjoittaa kielessämme suomalaisittain. Uskoin, sillä palautteen antaja on näissä asioissa harvoin väärässä ja on joskus aiemminkin minua opastanut.

Silti jäi vaivaamaan miksi Charles sitten säilyttää kielessämme englantilaisen nimensä. Joten minäpä selvitin. Vuonna 2002 suomen kielen lautakunta teki suosituksen, että vieraskielisiä nimiä ei enää suomenneta. Siinä yhteydessä päätettiin, että muutosta ei tehdä takautuvasti, joten Elisazabeth säilyi Elisabetina, mutta Charlesista ei tullut Kaarlea.

Kun asian vuoksi sukelsin historian syviin syövereihin, selvisi itselleni Englannin hovista paljon muutakin mielenkiintoista. Aikoinaan katolisen maan kuningas Henrik oli saanut jo kerran paavilta erivapauden veljensä lesken naimiseen. Koska avioliitosta syntyneistä lapsista jäi henkiin vain yksi tytär, kuningas haki paavilta lupaa avioerolle. Lupaa ei herunut.

Mutta kuningas oli saattanut hovineidon raskaaksi, joten hänellä oli kiire saada suhde lainvoimaiseksi. Kun paavi ei taipunut hyväksymään avioeroa painostuksesta huolimatta, Henrik julisti itsensä Englannin kirkon pääksi.

Henrik avioitui lopulta kuusi kertaa. Avioliitoista kaksi päättyi eroon, kaksi teloitukseen ja kaksi luonnolliseen kuolemaan, joista toinen oli kuninkaan itsensä kuolema 55-vuotiaana. Liitoista jäi henkiin vain yksi miespuolinen jälkeläinen, Edvard VI, joka kruunattiin kuninkaaksi isänsä kuoleman jälkeen yhdeksänvuotiaana. Edvard kuoli kuusi vuotta myöhemmin ja valtaan nousi Maria I Henrikin ensimmäisestä avioliitosta. Maria oli ehkä ensimmäinen kuningatar brittimonarkian historiassa. 

Henrik oli puolustanut maansa katolista uskoa torjuessaan Martin Lutherin opetukset. Ironista kyllä, vain kolmetoista vuotta myöhemmin sama Uskon puolustaja julisti itsensä Englannin kirkon pääksi ja sinetöi samalla eron katolisesta kirkosta. Välirikon taustalla oli kuninkaan pakkomielle miespuolisesta kruununperijästä.

Aikoinaan pidin koulussa yhtenä turhimmista aineista historiaa. Tänään ajattelen vähän toisin, joka saattaa johtua muustakin kuin siitä, että olen historiaa kaikilta osin pian itsekin. Ehkä eniten kiinnostukseeni vaikuttaa eilinenkin toteamukseni, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja rakkaus voi horjuttaa valtakuntien perustuksiakin. Vaikka fyysisesti voin kulkea elämässäni vain eteenpäin, voin korvieni välissä tallustaa omaa ja muidenkin elämän polkuja myös taaksepäin.

London Bridge is down

Ainut fyysinen kontaktini kuninkaallisiin on, kun myin ja asensin mustalaisten kuninkaan Allan Hagertin ja hänen puolisonsa Ellin kotiin kokolattiamaton. Kuningaspariskunnan kotia Vallilassa sanottiin Hagertin taloksi.

Mutta eilen ja tänään suruliputan Jokilaakson juhlapaikalla, sillä Englannin kuningatar Elisabet II on kuollut. Hän oli hyvin aito siniverinen, sillä puoliso, 99-vuotiaaksi elänyt Philip oli Kreikan kuninkaan pojanpoika.

Elisabetista ei pitänyt tulla koskaan kuningatarta eikä Charlesista kuningasta, mutta toisin kävi. Sillä kuningas Edward luopui kruunusta vuoden jälkeen rakkauden vuoksi ja se teki Yrjöstä kuninkaan. Hänen asemansa peri nuorena Elisabet.

Vaikka hänellä ei virallista valtaa ollutkaan, oli sitä kulissien takana senkin edestä ja viime tehtävinään hän tapasi muun muassa Skotlannissa uuden pääministerin. Maa onkin kulkenut haasteesta toiseen, sillä ei ole kauaa, kun britit erosivat EU:sta. Nyt kansa on saanut myös uuden hallituksen. Lisäksi 70 vuotta maata hallinnut kuningatar vaihtuu kuninkaaseen. Elisabetin vanhimmasta lapsesta tulee Charles III.

Hän perii kruunun kaksi vuotta vanhempana kuin olen nyt itse. Se on hyvä kannustin muistaa nykyinen nuoruuteni ja jatkaa elämää täysillä sekä tarttua uusiin haasteisiin, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos Charlesin avioliitto olisi Dianan kanssa kestänyt, eikä hän olisi kuollut auto-onnettomuudessa, Elisabetin hautajaisten jälkeen hänestä olisi tullut kuningatarpuoliso.

Tämän paikan ottaa Camilla, jolla oli suhde Charlesin kanssa koko ajan. Todellisia, vähintään puolijulkisia salarakkkaita molemmat siis. Nyt hovin entisestä hylkiöstä tulee kuningatarpuoliso. Maailmassani hänen tietään eniten tasoitti, kun koin kuningattaren antaneen anteeksi. Läheisen kuoleman lisäksi suurimpia suruja ovatkin sydänsurut, joista olen saanut osani. Silti on hienoa, jos mahdollisimman monen sydämessä suurinta on rakkaus, sillä ilman sitä olen minäkin vain jääkylmä kirpale. 

Englannin hoviin, kuten tietysti moneen muuhunkin paikkaan on mahtunut intohimoja ja rakkautta enemmän kuin kansa saa koskaan tietää. Joskus ne liikuttavat valtakuntien perustuksiakin ja salaperäisyys ruokkii suosiota, josta moni perheetön ja perheellinen saa leipänsä.

Buckinghamin palatsin portin takana olen itsekin käynyt ihmettelemässä. Sitä kaikkea aitojen ja muurien toisella puolen raotti myös monikautinen tv-sarja The Crown, jota pidän yhtenä parhaimmista. Sarjan ansiota Elisabetista tuli minunkin virtuaalimaailmani kuningatar lähes koko tämänastisen elämäni ajaksi. Joten "Good night forever my queen" 💞. 

Lukutottumukseni, osa 4

Eilisen kirjoitusannokseni lukutottumuksista päätin sukuuni. Siitä on tehty yli puolen tusinan osan sukukirjasarjakin, jota olen lukenut vain sieltä täältä. Siihen se näillä näkymin myös jää. 

Kun olin lapsi, oli kulkukauppiata enemmän tai ainakin erilaisia. He myivät monenlaisia kirjasarjoja ovelta ovelle, joten meilläkin oli kirjahyllyn näkyvimmällä paikalla Suuri Tietokirja. Kaikki muut paitsi viimeinen osa. Miksi sitä ei ollut, sitä ei äitini koskaan kertonut. Näillä oli lukemisen suhteen sama kohtalo kuin sukukirjoillanikin.

Isälläni oli yksi tai kaksi Suomen sodista kertovaa kirjaa, joissa oli kuvia teksteineen. Niitä luin ja katselin usein sekä elin mielikuvissani minkälaista isällä oli rintamalla tai äidillä lottana. He eivät koskaan puhuneet niistä. 

Omassa maailmassani seikkailin kirjojeni sivuilla villin lännen preerioilla, saluunoissa sekä karjatilojen karjapaimenena. Osa minusta oli dekkareissa yksityisetsivän Larry Kentin, Nick Carterin ja monen muun matkassa ratkomassa milloin mitäkin rikosta. Agentti- ja poliisimaailma Jerry Cottonin sekä Phil Deckerin kanssa oli aikansa ykkösjuttu. Välillä ihmettelin heidän työkaverinsa, Nevillen jatkuvaa whiskyn juontia. Ehkä minussa asui jo silloin pieni päihdetyöntekijä. 

Alistair MacCleanin kirjoja luin paljon ja  kävin katsomassa niiden pohjalta tehtyjä elokuvia. Hyvin tärkeää oli, että jännityskirjoissa oli sankareita, joiden toivoin ja tiesin selviävän loppuun asti elossa sekä voittajina. Senkin aika on tällä hetkellä takana. Dekkareissa ja niiden tapaisissa on oma hohtonsa, kun ei yhtään tiedä miten kirja päättyy, kuka selviää hengissä ja saako paha edes palkkaansa.

Itselleni kaikkien aikojen paras jännityskirjasarja on Stieg Larssonin Millenium, joka jäi kesken, kun kirjailijan maallinen vaellus päättyi yllättäen. Yksittäisistä kirjoista on merkittävän jäljen jättänyt Vanki nimeltä Papillon. Siitä pidin elokuvanakin kovasti.

Yhdessä vaiheessa hurahdin elämänkertoihin ja sen tapaisiin. Tutuiksi tulivat Koneen ruhtinas, Barak Obaman Luvattu maa, Michelle Obaman Elämäni, Kirsti Paakkasen Suurin niistä on rakkaus sekä monet muut. Sitten loppuivat riittävän mielenkiintoiset ihmiset.

Tämän hetken yksi kuuluisimmista suomalaista kirjailijoista on Jari Tervo. Hänelle olen antanut kaksi tilaisuutta tulla myös itselleni suosituksi. Hän on epäonnistunut molemmilla kerroilla. Mutta ei kahta ilman kolmatta, joten hän saa vielä ainakin yhden mahdollisuuden. Tällä kerta vaimonsa Katin kanssa, sillä he ovat hiljan kirjoittaneet kirjan Otto-koirastaan. Sen saatan lukea seuraavana.

Viime ajat olen lukenut etupäässä niin sanottua kevyttä hömppää. Kuten esimerkiksi englantilaisen kesäkahvilan arjesta. En kuitenkaan lue kirjoja ulkopuolisena, vaan sovitellen itseäni usein kirjan johonkin rooliin. Vaikka kahvilan työntekijäksi tai jyväskyläläisen dekkaristi Markku Ropposen kanssa koiratarhan hoitajaksi.

Lukutottumukseni, osa 3

Lukutaidon karttuessa monipuolistui lukemiseni. Ensimmäisten taskukirjojen joukossa olivat Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailut. En muista mistä niitä hankin, vaikka luinkin useita kymmeniä tai satoja. Pian rinnalle tulivat muut dekkarit ja villin lännen tarinat, Colorado, Colt, Lännensarja ja niin edelleen. Mieleen on raaimpana jäänyt Morgan Kane. Suomalaisia sotakirjojakin luin aikani. Muistelen, että minulle tuli jossain vaiheessa Kansa taisteli -lehtikin.

Sanomalehtiä posti toi Forssan lehdestä lähtien, sillä olin vaihtanut Liisan kanssa hänen vanhan Volvonsa pieneen mökkiin Forssan Matkun kylässä. Halusin tietää sen ajan seudun menosta enemmän. Muistona siitä on mökin pihasta tuomani myllynkivi, joka oli Heikkilän kodissamme puutarhapöytänä. Nykyisin se on Merikonttikodin ikkunan edessä.

Tilaamiani aikakauslehtiä olivat ainakin Hymy, Nyrkki, myöhemmin Nyrkkiposti ja sitten Nykyposti sekä Ratto. Isto Lysmä ja Veikko Ennala olivat suosikkikirjoittajiani. Tällä erää viimeinen kotiini paperisena tullut sanomalehti on Keski-Uusimaa. Laatikkoon tai luukkuun on aikansa kannettu myös ainakin Hesari ja Keskisuomalainen. Näitä kaikkia luen ja selailen nykyään sähköisessä muodossa. Samaan joukkoon kuuluvat Iltalehti ja Iltasanomat. Koska laskunikin tulevat sähköisesti, Soiniityntien postilaatikkoon tulee mainosten lisäksi säännöllisesti vain Aku Ankka.

Paperisina ovat tulleet myös Valitut Palat ja Suomen Kuvalehti. Jälkimmäisen lupasivat toimittaa talvisin Thaimaan osoitteeseemmekin, mutta toimitukset olivat niin epäsäännöllisiä, että joskus saattoi mennä kuukausi ja kauemminkin ilman lehteä. Kunnes kaikki tupsahtivat Seven Seasin ala-aulan lokerikkoon kerralla 🤣.

Erilaiset, luettavat kirjat ovat kuuluneet elämääni lukutottumusten mukaan yhtä kauan kuin lukutaitokin. Jossain vaiheessa ykkössuosikkini oli Jack London. Tutuiksi tulivat Klondyken kuningas, Jeri ja Jerin veli sekä monet muut. Koirista ja ylipäätään eläimistä kertovat rakkaimmat kirjani ovat mainittu Jeri sekä Keskuspuiston yksinäinen. Sen lisäksi kahteen kertaan olen lukenut vain Risu-Tuomon, joka on kertomus huutolaispojan kohtalontiestä. Jos lukisin sen nyt, itkisin taas. 

Jollain lailla yksinäisyys on ollut elämäni matkakumppani. Vähän kuin Tapsa Rautavaaran esittämä, Repe Helismaan tekemä kappale. Kirjasta Ikuisia ajatuksia Tapsan vaimo Liisa luki aikoinaan tarinan ”Köyhän onni on illusio” ja tuumi, että siitä saisi laulun aikaiseksi. Hän soitti Helismaalle ja luki tarinan puhelimessa kahteen kertaan. Parin päivän kuluttua ”Reissumies ja kissa” oli valmis.

Olen Petter ja Elisabeth Hällströmin isoa sukua. Virallinen historia sanoo niin. Mutta niinkin olen lukenut ja ymmärtänyt oikein tai väärin, että kantasukuani en olisi saanut verenperintönä. Vaan kaksi huutolaisnuorta tapasivat aikoinaan toisensa. Kantaäitini olisi Slotte Ruotsista ja kantaisäni samasta maasta tai Tanskasta. Tätä yritin kerran ottaa puheeksi isossa sukutapaamisessa. Pitivät kai vähän hulluna tai omituisena. Sitä en tiedä mistä sieluni orpous tulee. Vaikka minulla oli hyvä lapsuus, äiti ja isä sekä sisko ja veli, syvällä sydämessäni olen huutolaispoika. 

Lukutottumukseni, osa 2

Ensimmäinen oma kirjani oli aapinen ennen kouluikää. Jostakin syvältä ja kaukaa kumpuaa muisto illasta ja yöpuulle menosta. Olin vanhempieni kahdesta hetekasta tehdyssä parivuoteessa keskellä heidän välissään. Katselin aapistani, sen kuvia ja tavu-viivoilla kirjoitettuja sanoja ja yht'äkkiä osasin lukea. No, tai tavata. Ensin sanan, sitten toisen ja kolmannen. Äitini ja isäni kehuivat sekä ihmettelivät uutta taitoani. Kun aamulla heräsin, ensimmäisenä otin esiin aapiseni ja jatkoin siitä mihin illalla nukahdin. Turvallisesti vanhempieni väliin lausuttuani jokailtaisen Levolle lasken Luojani... 

Varmasti meillä oli satukirjojakin, mutten muista niistä ainoatakaan. Sen sijaan muistan Nakke Nakuttaja ja Aku Ankka -sarjakuvalehdet. Ensimmäisissä olivat kuvat isossa roolissa, kun lukutaitoa ei sanottavammin ollut. Toki piirroksilla oli ja on yhä iso rooli monissa kertomuksissa.

Silloin oli myös pieniä, savukeaskin korkuisia lehtiä, joista muistan Tarzanin ja Tex Willerin. Jossain olivat Davy Crockett ja Buffalo Billkin. Tex Willer seikkaili poikansa Kitin ja Kit Carsonin kanssa. Taisi matkassa kulkea koirakin nimeltä Devil. Hevonen saattoi olla Dynamiitti. He olivat pahuutta vastaan taistelevia asesankareita. Toista oli Pecos Bill, jonka ainut ase oli lasso. Hän kulki Myrskytuuli hevosellaan. Sarjakuvalehdissä oli intiaanejakin mukana, joista muistan helposti Tigerin, Tonton ja Pikku Hiawathan.

Ehkä sarjakuvamaailmaa ja miksei paljoa muutakin voisi sanoa eräänlaiseksi sosiaalisen median esiasteeksi. Tex Willeristä tuli yksinhuoltaja Kitin äidin kuoltoa isorokkoon. Pikku Hukan äidistä ei minulla ole mitään tietoa, joten Sepe Susi on ehkä ollut yksinhuoltaja koko ajan. Vielä suurempi arvoitus on Aku Ankka, joka hänkin on yksinhuoltaja. Hän ei kuitenkaan ole Tupun, Hupun ja Lupun isä, vaan on adoptoinut kolme veljenpoikaansa. Pikku Hiawatha on tai oli intiaaniheimon päällikön poika ja äidin nimi oli Mokkasiina. Isä oli muuten alussa langanlaiha ja paisui laillani lihavaksi, mutta nopeammin puolesssa vuodessa. Oma lukunsa on kolme pientä porsasta, joiden vanhemmista minulla ei ole mitää tietoa. Veli Ponteva onkin yksin vastuussa veljistään. Heitä kaikkia vainoaa Sepe Susi, jonka harras toivomus on saada Pikku Hukasta paha. Taisipa Tarzanillakin olla poika nimeltä Jim. 

Siskollani Irmelillä oli varmasti omat lehtensä ja kirjansa, joista en muista juuri mitään. Luulen niiden tihkuneen sydänsuruja, romantiikka ja rakkautta. Ehkä piirretyt lehdet olivat lapsuudessani enemmän kuitenkin poikien juttuja. Vanhempieni kädessä en muista koskaan nähneeni edes selailuun saakka sarjakuvalehteä. Kunhan toivat postilaatikosta Akun.

Sarjakuvalehtimaailmassa oma lukunsa olivat sodista kertovat Korkeajännityssarja ja Siivet. Niissäkin oli sankareita ja pahiksia. Pahikset olivat järjestään japanilaisia ja saksalaisia sekä hyvikset liittoutuneiden joukoista. Sankareista muistan nimeltä vain yhden. Hän oli lentäjä Battler Britton. 

Lukutottumukseni, osa 1

Muistelen muistelleeni ja kirjoitelleeni joskus aiemminkin lukutottomuksistani, mutta voihan niistä kirjoittaa uudelleen. Edelleenkään en lue paljon kirjoja, mutta teen sitä illoin ja öittäin. Vuosikymmeniä se toimi oivana unilääkkeenä, joka on menettänyt osin tehoaan. Tietysti se voi johtua mielenkiintoisen lukemisen tai jonkun muun asiaan liittyvän hiipumisestakin.

Uusia lukutottumuksiakin on tullut lisää, mutta myös vanhoja olen kaivanut esiin naftaliinista. Yksi sellainen on paperinen Aku Ankka, joka kolahtaa postilaatikkoon joka maanantai. Uusin on yöpöydälläni aina lähes viikon, sillä luen ja katselen vain yhden tarinan illassa.

Paperisia kirjoja en juuri lue, vaan niiden sijaan ovat tulleet Elisan sähköiset kirjat. Niitä on helppo hankkia ja helppo lukea enkä tarvitse erillistä lukuvaloakaan. Ajan saatossa mieltymykseni ovat myös muuttuneet. Tällä hetkellä on työn alla kuvan kirjat, joista tykkään kovasti. Mielikuvitustarinaa Peräseinäjoelta, jonka pääosassa on rakennuksilta eduskuntaan noussut Allan Lauttamus.

En oikein tiedä miksi pidän juuri niistä tällä hetkellä ja saatan lukea yölläkin tuntitolkulla herättyäni juomaan tai metsä-wc:hen. Kiehtovaa on mieleinen kerronta sekä eteläpohjalainen murre, sillä isäni puolelta sukuni on Jurvasta. Ehkä edellinen yhtä lailla sytyttänyt oli vuosikymmenen takaa ruotsalainen dekkaristi Stieg Larsson. Kaksi aivan erilaista ja -aiheista kirjailijaa, joka hyvin kertoo mieltymysteni muutoksista.

Luulen lukemisen olevan hyväksi yhä hatarammaksi tulevalle päälleni. On mukava sovitella itseään milloin minkäkin kirjan jonkun henkilön osaan tai rinnalle. Tähän kaikkeen istuu lisäksi kirjoittaminen, jonka alku ja ydin on ainekirjoituksen lisäksi kolmekymmentä vuotta pitämäni päivittäiset päiväkirjat. 

Aiemmin ne olivat suljetun piirin työpäiväkirjoja. Nyt olen julkaissut, osin Päiviksen kanssa yli kymmenen vuoden aikana avoimilla blogisivuilla tarinoita elämästäni ja mieltä liikuttavista asioista tai ilmiöistä. Sivut ovat yhteiset ja Päiviksen kirjoituksia joku silloin tällöin kaipaa. Hän on loistava kirjoittaja, kun aihe on tunteita liikuttava. Ollessaan Uusi toivo-lehden päätoimittaja, kirjoitti hän puolikesyistä ja -vapaista kaneistamme Kanikontorin tarinoita. Ne olivat ylivoimaisesti lehden luetuimpia. Itsekin luin ne aina ensimmäisenä, joskus jo ennen lehden ilmestymistä.

Ehkä muistelen yön ja kirjoitan huomenna mitä kaikkea ja minkälaista olen reippaasti yli puolenvuosisadan aikana lukenut. Lukeminen on oma maailmansa, kuten somemaailmakin, joka mahdollistaa myös kirjoittamisen. Silloin passiivisen tai aktiivisen lukemisen lisäksi voi ottaa kantaa lukemaansa. 

Isolla kirkolla

Eilen menin suunnitelmieni mukaan Sawasdee Thailand tapahtumaan Isolle kirkolle, joka Urbaani-sanakirjan mukaan tarkoittaa Helsingissä oloa.

Ensin osa-auto Smartilla 10 kilometrin 

päähän Kehäradan Vehkalan asemalle, jonka reitinkin olin unohtanut. Siinä auttoi Google Maps. Ensimmäinen pulma tuli huomatessani, että liityntäparkkipaikalla oli otettu automaatit käyttöön. Pysäköinnin ostamista ei yli seitsemänkymppiselle maalaiselle tehnyt helpommaksi, että käteinen ei kelvannut lainkaan. Jäi maku pysäköinnin maksamisen mahdottomuudesta ilman HSL:n matkakorttia tai älylaitetta, jota voinee edelleen sanoa myös matkapuhelimeksi. 

Voi olla, että katselin huonosti kohtalaisen kehnoja opasteita. Varsinkaan kertamaksusta ei niitä juuri ollut. Eikä ehkä englanniksi lainkaan, vaikka radan käytetyin asema Rautatieaseman lisäksi lienee Lentoasema. Jäi myös käsitys, että lyhin pysäköintiaika oli 15 tai 16 tuntia, josta tarvitsin 1/5 ☹️. 

Junamatkalipun ostaminen automaatista oli ripauksen helpompaa, joskaan käteisellä ei voinut ostaa sitäkään. Siitäkään en huomannut mainintaa, että junasta ei voi ostaa lainkaan ilman matkakorttia kertalippuakaan. Sekin oli oivallettava tai selvitettävä minkä eri vyöhykkeiden lipun tarvitsee. Tottakai tämä on helppoa säännölliselle matkustajalle, mutta kaltaiselleni, osin päänsä pehmittäneelle, satunnaiselle kulkijalle lipun hankkiminen ei ollut ollenkaan mutkatonta. 

Mutta niin vaan viimein saavutin Narinkkatorin, jossa oli iloinen meininki tanssiesityksineen monin tavoin. Ja keskellä kaikkea oli Pattaya Suomi-Seuran puheenjohtaja Christer Mannila perheineen esittelemässä toimintaa ja myymässä oheistuotteita. Otti minusta oheisen kuvankin 😁. Ajattelin thaimaalaisia nuoria, kohtuullisen vähäasuisia tanssijoita, joilla saattoi olla tai tulla kylmä, sillä itselläni ei paksu maihinnousutakki ollut ollenkaan liikaa.

Silloin harvoin, kun itseni roudaan Kivikylään, on yksi kantamestani Forumin Manhattan ruokapaikka, joka on ollut paikallaan valovuoden, kuten alkoholitonta olutta ja sipulipihvejä myyvä, ehkä paikan omistajakin. Istuin lounastamaan pöytään, jossa istui aikuisen ikään ehtinyt töölöläislady, joka kertoi luopuneensa viime vuonna autostaan 60 ajovuoden jälkeen.

Yhteistä tartuntapintaa löytyi Sininauhasäätiöstäkin, sillä Ruusulankadun "asuntolan" väki oli rikkonut kulkuneuvosta peilit ja jotain muutakin. Meillä oli oikein mukava parituntinen, sillä luulen molemmilla olleen pulaa juttukavereista. Kerroin itsestäni ja hänkin omasta elämästään. Puhuimme lapsistakin, jotka olivat liittyneet myös työhön, minunkin vähäsen. Kyynelten virratessa tarinoimme adoptioista ja sijoituslapsista, joita lounasseurallani oli ollut peräti kolme. Hän jatkoi, että kuin omia ne olivat.

Oli oikein mukava Helsingin reissu. Kun silmäilin ja kuuntelin eri kieliä ympärilläni, huomasin kuinka monenkirjava paikka stadi nykyään on. Mieli palasi tasan 60 vuoden taakse Tuusulan yhteiskoulun ensimmäiselle luokalle ja kansainväliseen, koulujen väliseen tapahtumaan. Kuinka lähes kaikki suomalaiset oppilaat jonottivat nimikirjoitusta ainoalta tummaihoiselta vieraalta. Mistä maasta lienikään. Paljon on vettä virrannut ajasta, jolloin hänessä kaikki muu oli ihmeellistä paitsi sana neekeri. 

Matkavalmisteluja

Eilen kirjoitin muun muassa, etten tiedä tekevätkö Suomessa kesiään viettävät muuttolinnut talvikodeissaan lintulapsia. Enkä tiedä sitäkään mitä esimerkiksi Thaimaahan mahdollisesti Suomesta lentänyt lintu tekee siellä muuta kuin yrittää pysyä hengissä. Niiden matkavalmisteluistakaan en oikeastaan tiedä kuin mitä näen katsellessani Jokilammilla aikuisen kokoisiksi kasvaneiden poikasten lentoharjoituksia. Ne ovat hienoja näytelmiä.

Thaimaa on ollut jo monena vuotena talvikotini. Se on mukavasti esillä monin tavoin myös Suomessa pitkin vuotta.

Suomea paikkakunnalta toiselle kiertavät Kansainväliset Suurmarkkinat on niistä yksi muoto. Tänään aion kuitenkin mennä ensin autolla, sitten pitkin Kehärataa junalla ja lopuksi kävellen Narinkkatorille kuvan tapahtumaan.

Kyseinen tori aivan Helsingin ytimessä, joka on Päivikselle ja minulle yhteistäkin menneisyyttä tulvillaan. Monesti piipahdimme siellä esimerkiksi Asunnottomien yönä ja useissa muissakin tapahtumissa. Ehkä mukavin muisto on, kun osallistuimme huutokauppaan, jonka kohteena oli yö merikontissa. Olimme päättäneet, että huudamme, kunnes yö on meidän. Siellä sitten olimme kahden countrykanimme kanssa ja radion kuuntelijat seurasivat kuinka vietimme aikamme Narinkkatorille tuodussa merikontissa.

Naapurikunnassa Nurmijärvellä on Buddhan temppeli tai vastaava, jossa käy etupäässä Suomessa asuvia thaimaalaisia. Ehkä olen kerran käynyt itsekin sisällä, mutta pihalla joka tapauksessa useamman kerran. Thaimaalaisia ruokapaikkoja on kotikunnassanikin, joissa silloin tällöin piipahdan syömässä. Järjestään niissä on hyvä ruoka ja ystävällinen palvelu. 

Joskus silmiin on sattunut Hyrylässäkin ovi ja ikkunat, joiden verhot ovat kiinni. Lasissa tai ovessa saattaa olla lappu "Thaihieronta" puhelinnumerolla tai ilman. Näiden paikkojen palveluja olen vain mielikuvitellut 🤫. 

Myös toreilla tai liikkeiden edessä on kesäisin toritelttoja, joissa thaimaalaiset myyvät usein marjoja, herneitä, muita vihanneksia ja sieniäkin. Niitä ostelenkin silloin tällöin. Thaimaa on minulle toinen kotimaa, joka Jomtien-Pattayan yön ja päivän sykkeineen on monessa suhteessa täydellinen vastakohta Jokilaakson hiljaisuudelle sekä luonnolle.

Syksy valmistelee talven tuloa

Kello noin puoli yhdeksän aamulla ja joutsenperhe oli palannut Jokilammille. Missä lienevät olleet toista viikkoa. Oikeastaan näin Suomen kansallislinnuistamme vain toisen vanhemmista, mutta eiköhän muukin jengi lymyile lahden poukamissa. Ilma oli jo syksyisen viileä, mutta uimaveden lämpö kuitenkin vielä 17°. 

Puolivaraavan takan lämmittäminen silloin tällöin on sekin alkanut. Sen lämpöön on mukava palata aamu-uinnilta. Puita hakiessa muistan monesti Johanssonin perheen vanhaa (lue ikäistäni) isäntää, joka lähes viime töikseen toi meille traktorillaan useita kuormia metsässä jo vuosia kuivuneita ja osin lahonneita rankapuita. Elämäni ei riitä niiden kaikkien polttamiseen varsinkaan, jos vietän edelleen talvia Aasiassa.

Montaa kasvilajia kukkineen ei ole enää tälle vuodelle tarjoamassa naapuriniityn mehiläisyhdyskunnille eikä muille hunajankerääjille talviravintoa. Ylivoimainen ykkönen sen tuottajana syksyllä on lainsuojaton jätti- eli himalajanpalsami. Niiden kukissa mehiläiset uurastavan edelleen, kunnes tulee aika siirtyä pesien uumeniin talven viettoon.

Syksyä kohden lintujen laulu vähenee ja loppuu joiltakin kokonaan. Osa on myös lähtenyt kohti lämpimiä maita. Itsekseni olen joskus kesäisin niiden elämää seuratessani pohtinut, mahtavatko ne tehdä lintulapsia talvikodeissaankin tai miten aikaansa etelänmailla viettävät. Yksi syksyn hiljaisia on mystinen mustarastas, joka saattaa pyrähtää lentoon yllättäen aivan jalkojen juuresta. Muuten se kulkee syksyisin kuin äänetön aave.

Jokilaaksossa on paljon lehtipuita, jotka nyt riisuvat kesäasuaan, kunnes viimeinenkin lehti on varissut maahan. Tai no, joskus saattaa lehtipuussa pysyä koko talven yksinäinen, eloton lehti kuin vuodenaikoja uhmaten.

Samoin on aluskasvillisuuden laita. Osa siitä tavallaan kuolee ja tavallaan ei, sille monet yksivuotisetkin jättävät maahan jälkikasvunsa, siemenet, joista osaa elää vuosia, osa vain vuoden. Yhden tai useamman elävät aiemmin mainitun palsamin siemenetkin. Niitä tämä maahanmuuttajakasvi heittelee metrien päähän. Seuraavana vuonna uusia kasveja löytyy paikoistakin, jonne siemenet eivät ole voineet sinkoilla. Ehkä ne liikkuvat tuulten, auton ja traktorin renkaiden, mönkijöiden tai vaikka lumikelkkojen mukana. Voisin kuvitella lintujen ja muiden eläinten, ehkä ihmistenkin kuljettavan niitä. 

Suomessa ei juuri ole talvea, etteikö jossain vaiheessa maa olisi valkoinen. Usein paksu lumivaippa peittää kuukausiksi koko valtakunnan. Siellä täällä niityillä ja muualla näkyy kuivuneiden kasvien "luurankoja", joita opettaja Kaija Suomus sanoi talventörröttäjiksi. Se jäi mieleen, kun lapsena keväthangilla keräsin Irmeli-siskoni kanssa pajunkissoja kotiin. Ne äiti laittoi kehujen saattelemana maljakkoon tai muuhun astiaan.

Pajunkissat ovatkin kasvimaailman ensimmäisiä kevään merkkejä. Pian ilmestyvät leskenlehdet, valkovuokot ja monet muut. Kaikki alkaa taas alusta. Vaikka mikään ei kai ole ikuista, ei ehkä silti mikään katoa, vaikka muuttaakin muotoaan. Koivuklapi nuotiossa muuttuu tuleksi, valoksi, tuhkaksi, savuksi ja lämmöksi sekä joksikin muuksi mistä en tiedä mitään.

Jos osa minusta, ehkä ydin tai sielu muuttuu joskus joksikin mikä ei ole enää ajan vanki ja voin kulkea ajassa edestakaisin, niin siinä on ehkä häivähdys siitä mitä kuvittelen ikuisuuden olotilaksi. Ehkä silloin tiedän enemmän, ehkä on uusia mysteerejä. Sitä kaikkea hieman pelonsekaisestikin odotellessa pakkaan reppuani, josko kuitenkin ensi talveksi jälleen Thaimaahan. 

Puhelimeni lähti maailmalle, osa 3

Kun maanantai koitti ja kello 10, otin yhteyttä vakuutusyhtiöön täyttääkseni netissä puhelimeni vaurion vahinkoilmoituksen, ei kaikki mennyt kuin Strömsössä. Vaihtoehdoissa ei ollut korjausfirma Fonumia, jonne puhelimeni jätin. Joten oli netti-ilmoituksen sijaan soitettava ja siirryttävä soittojonoon, sillä viikonlopun aikana oli joku muukin rikkonut tai kadottanut laitteitaan.

Viimein sain langan päähän elävän ihmisen. Ja totta, laitteeni oli juuri sellainen, mihin vakuutusyhtiö SquareTrade ei kelpuuttanut korjaajaksi Fonumia. Oli noudettava puhelin takaisin. 

Ohje oli, että vahinkoilmoituksen tehtyäsi saat linkin, jonka kautta maksat  omavastuuosuuden. Kahden tunnin sisällä saat sen jälkeen uuden linkin, tällä kertaa kuljetusyritys DHL:ltä. Tulosta sieltä valmiiksi täytetty rahtikirja ja liimaa se paketin päälle, jonka toimitat kuljetusfirmaan. Juuri sopivasti oli tulostimeni rikkoutunut, joten oli etsittävä myös paikka missä tulostaa.

Sen jälkeen matka jatkui Helsinki-Vantaa lentoaseman kotini toiselle puolelle, jossa lähin DHL-piste sijaitsee. Hyvä palvelu, jonka vakuutusfirma maksoi pakkauslaatikoineen. Näin puhelimeni lähti lentäen kohti ulkomaita, jossa rikkoutunut lasi oli tarkoitus vaihtaa.

En tiedä mitä lysti maksoi, mutta sen tiedän, että Jumbon Fonumissa se olisi maksanut reippaat 500 euroa. Jälleen kerran kiitin mielessäni, että olin vakuuttanut älylaitteeni, sillä nyt sen korjaushinta oli 69,50 euroa.

Puhelin luvattiin Liettuan reissulta takaisin 48 tunnin kuluessa Jokilaaksoon. Oli mukava seurata varalaitteella sen matkaa eestaas. Lupaus piti paikkansa, ja maanantaina matkaan lähtenyt laite oli takaisin Jokilaaksossa keskiviikkona iltapäivällä.

Pieni ja suuri on nykyinen maailma, jonka digitaalisessa osuudessa eivät itseni lisäksi kaikki muutkaan taida pysyä kaikilta osin mukana. Tosin eiväthän kaikki digimaailmaa edes tarvitse.

Itse aikoinaan päätin ensimmäisten tietokoneiden ja matkapuhelinten tullessa kuluttajien käyttöön pysyä parhaani mukaan kehityksessä mukana.

Olen tyydyttävällä arvosanalla siitä suoriutunut, mutta en kaikilta osin. Nimittäin, kun sain eilen puhelimeni takaisin, ei se ehkä ollutkaan Samsungini, vaan aivan uusi, samanlainen laite. Joka tietenkin oli tyhjä kaikista tallentamistani tiedostoista, 10 000 valokuvasta sekä lataamistani ohjelmista sekä esimerkiksi salasanalistoistani.

Tiedän tai oletan itselläni olevan varmuuskopiot kahdesta tilistäni pilvipalveluissa, mutten löydä niitä enkä kai osaisi niitä palauttaakaan. Joten tiedossa on vielä ainakin yksi matka Jumbon huoltoliikkeeseen.