Se oli kuin oma nykyinen, yksineläjän uneni. Mutta en minä siitä kärsi. Mitä paremmin tulen juttuun itseni kanssa, sitä vähemmän yöllä valvominen minua häiritsee. Joskus olen sen sijaan ajatellut yleensäkin ihmisen unta, sen jaksoja ja määrää. Jostain luin kerran, että luontaisesti ihminen ei edes nukkuisi koko vuorokauden annosta yhdessä siivussa. Monissa maissa vietetäänkin esimerkiksi iltapäivän siestaa ja vastaavasti valvotaan myöhempään ja tapetaan aikaa vaikkapa ystävien kanssa.
Mutta entäpä, jos voisin tai pitäisi nukkua koko elämän uniannos yhdessä pötkössä? Kohdallani se olisi 20-30 vuotta, sillä nyt olen 72. Minkä ikäisenä haluaisin aloittaa nukkumisen? Menisinkö petiin noin kaksikymppisenä ja heräisin neljävitosena tai mikä olisi mieluisin vaihtoehto? Vai aloittaisinko sen elämäni loppupäästä siten, että valvoisin ensin puolivuosisataa yötä päivää ja sitten nukahtaisi ikiuneen enkä enää heräisi.
Kääntelen asiaa miten tahansa, kaikki vaihtoehdot ahdistavat. Sinällään pitkät unet eivät ole harvinaisia, sillä monet eläimet karhuista lähtien nukkuvat talven yli. Pitkiä unia lienee pohtinut ennen minua joku muukin, sillä mieleen tuli satu Ruususesta. Siitä on ehkä kolme eri versioita ja ainakin yhden mukaan prinsessa pisti sormensa värttinään ja nukahti 16-vuotiaana. En tiedä kauanko hän nukkui ja vanheniko nukkuessaan. Ehkä vanhenikin, sillä prinssi taisi hänen herättää suudelmalla.
En siis kärsi unirytmeistäni, nukkumisista enkä nukkumattomuuksista. Kesäöisinkin joskus hiippailen Jokilaakson luonnossa, ihmettelen omaa pienuuttani, mutta myös ylipäätään elämän ainutlaatuisuutta, sillä edes kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole löydetty.
Luulen, että nukkumistottumuksiani on eniten muuttanut nykyinen eloni ilman ihmisseuraa. Ennen en mennyt varhain nukkumaan. Yli 40 vuoden takana ovat myös ajat, jolloin harmittelin ravintolan varhaista valomerkkiä esimerkiksi puoli kaksi aamuyöllä.
Nykyisin hiljaisina tunteina olen kaikkein lähimpänä sisintäni, mitä se onkaan. Luulen, että itseään tarpeeksi tutkimalla voi menettää mielenterveytensäkin tai ainakin mielenrauhansa. Sitä pohdin esimerkiksi joskus ystäväni haudalla, jonka tiedän päättäneen päivänsä. Ajattelen, että tutkiko hän itseään liikaa, eikö lainkaan tai sitten jotakin aivan muuta.
Yhtenä elämän suurista viisauksista pidän väittämää, että todellinen muutos lähtee kaiken kyseenalaistamisesta. Mutta silti jotain on kateissa yhtä lailla kuin vaellukseni alussa. Voisiko olla niin, että jälkikasvussa on elämän syvin tarkoitus? Siinäkö kaikki? Mutta jos on jotain ihmistä enemmän ja suurempaa, ehkä elämän tarkoitus onkin löytää polun pää. Luulen kyllä, että sitä ei löydä nukkumalla. Toisaalta polku tuonpuoleiseen voi olla jokaisella, nukkuu tai ei 🤗.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti