Syksy valmistelee talven tuloa

Kello noin puoli yhdeksän aamulla ja joutsenperhe oli palannut Jokilammille. Missä lienevät olleet toista viikkoa. Oikeastaan näin Suomen kansallislinnuistamme vain toisen vanhemmista, mutta eiköhän muukin jengi lymyile lahden poukamissa. Ilma oli jo syksyisen viileä, mutta uimaveden lämpö kuitenkin vielä 17°. 

Puolivaraavan takan lämmittäminen silloin tällöin on sekin alkanut. Sen lämpöön on mukava palata aamu-uinnilta. Puita hakiessa muistan monesti Johanssonin perheen vanhaa (lue ikäistäni) isäntää, joka lähes viime töikseen toi meille traktorillaan useita kuormia metsässä jo vuosia kuivuneita ja osin lahonneita rankapuita. Elämäni ei riitä niiden kaikkien polttamiseen varsinkaan, jos vietän edelleen talvia Aasiassa.

Montaa kasvilajia kukkineen ei ole enää tälle vuodelle tarjoamassa naapuriniityn mehiläisyhdyskunnille eikä muille hunajankerääjille talviravintoa. Ylivoimainen ykkönen sen tuottajana syksyllä on lainsuojaton jätti- eli himalajanpalsami. Niiden kukissa mehiläiset uurastavan edelleen, kunnes tulee aika siirtyä pesien uumeniin talven viettoon.

Syksyä kohden lintujen laulu vähenee ja loppuu joiltakin kokonaan. Osa on myös lähtenyt kohti lämpimiä maita. Itsekseni olen joskus kesäisin niiden elämää seuratessani pohtinut, mahtavatko ne tehdä lintulapsia talvikodeissaankin tai miten aikaansa etelänmailla viettävät. Yksi syksyn hiljaisia on mystinen mustarastas, joka saattaa pyrähtää lentoon yllättäen aivan jalkojen juuresta. Muuten se kulkee syksyisin kuin äänetön aave.

Jokilaaksossa on paljon lehtipuita, jotka nyt riisuvat kesäasuaan, kunnes viimeinenkin lehti on varissut maahan. Tai no, joskus saattaa lehtipuussa pysyä koko talven yksinäinen, eloton lehti kuin vuodenaikoja uhmaten.

Samoin on aluskasvillisuuden laita. Osa siitä tavallaan kuolee ja tavallaan ei, sille monet yksivuotisetkin jättävät maahan jälkikasvunsa, siemenet, joista osaa elää vuosia, osa vain vuoden. Yhden tai useamman elävät aiemmin mainitun palsamin siemenetkin. Niitä tämä maahanmuuttajakasvi heittelee metrien päähän. Seuraavana vuonna uusia kasveja löytyy paikoistakin, jonne siemenet eivät ole voineet sinkoilla. Ehkä ne liikkuvat tuulten, auton ja traktorin renkaiden, mönkijöiden tai vaikka lumikelkkojen mukana. Voisin kuvitella lintujen ja muiden eläinten, ehkä ihmistenkin kuljettavan niitä. 

Suomessa ei juuri ole talvea, etteikö jossain vaiheessa maa olisi valkoinen. Usein paksu lumivaippa peittää kuukausiksi koko valtakunnan. Siellä täällä niityillä ja muualla näkyy kuivuneiden kasvien "luurankoja", joita opettaja Kaija Suomus sanoi talventörröttäjiksi. Se jäi mieleen, kun lapsena keväthangilla keräsin Irmeli-siskoni kanssa pajunkissoja kotiin. Ne äiti laittoi kehujen saattelemana maljakkoon tai muuhun astiaan.

Pajunkissat ovatkin kasvimaailman ensimmäisiä kevään merkkejä. Pian ilmestyvät leskenlehdet, valkovuokot ja monet muut. Kaikki alkaa taas alusta. Vaikka mikään ei kai ole ikuista, ei ehkä silti mikään katoa, vaikka muuttaakin muotoaan. Koivuklapi nuotiossa muuttuu tuleksi, valoksi, tuhkaksi, savuksi ja lämmöksi sekä joksikin muuksi mistä en tiedä mitään.

Jos osa minusta, ehkä ydin tai sielu muuttuu joskus joksikin mikä ei ole enää ajan vanki ja voin kulkea ajassa edestakaisin, niin siinä on ehkä häivähdys siitä mitä kuvittelen ikuisuuden olotilaksi. Ehkä silloin tiedän enemmän, ehkä on uusia mysteerejä. Sitä kaikkea hieman pelonsekaisestikin odotellessa pakkaan reppuani, josko kuitenkin ensi talveksi jälleen Thaimaahan.