Ruotsinkylän kyläpäivä

Eilen oli koko kylän yhteinen päivä. Varsinkin silloin on mukava kuulua Ruotsinkylään, vaikka Myllykylä onkin oma kylänsä eteläisessä tai oikeastaan lounaisessa Tuusulassa. Syksyinen sää helli ja ihmisiä oli paljon. Huomasin ilokseni itselläni olevan ystävällisten kyläläisten joukossa paljon enemmän tuttuja kuin tiesinkään.

Oli mukava tutustua esimerkiksi Puupää-hatunkin voittaneeseen piirtäjä tai taiteilija Martti Sirolaan, joka Villa Tammikon isännän Mikko Lamminpään kanssa teki kylästä miljöineen aivan upean teoksen. Tekemiseen sanoivat menneen kaksi vuotta. Sirola kertoi yhden vaikeuden olleen valita talot, pihapiirit ja muut kohteet, jotka he ottivat mukaan. 

Julisteessa kylän ulkopuolella on ikuinen talvi. Luulen taideteoksen pitävän sisällään kymmeniä, ellei satoja tarinoita, jotka saattavat mennä muistojen ja kertojien mukana unholaan. Jospa kyläyhdistys kumppaneineen innostuisi järjestämään tekijöiden kanssa kaikille avoimen muisteluillan, jossa itse kukin voisi kertoa sopukoista löytyviä muistoja.  Ehkä Tuusula-Seura mahdollisesti kunnan lisäksi olisi oiva kumppani.

Merikonttikotimme Soiniityntiellä lampineen on mukana. Taulussa elämöin nakuna kahden joutsenemme ihmetellessä Jokilammissamme, kun kettu vie housuni ja varis tai korppi grillimakkarani. Jopa kodin terassin alla olevat takkapuut ovat löytäneet piirrustuksessa paikkansa. 

Joka tapauksessa hieno päivä, jossa oman pikkukyläni, Myllykylän Myllyn aktiivitkin myivät makkaroita sekä kertoivat toiminnastaan. Niistä kaksi merkittävintä lienevät Jokilaakson luonnonsuojelualueen läpi kulkevan hiihtoladun ja Myllykylän laavun ylläpidot. Kaukaisimmat yösijaa etsineet ovat varmasti Soiniityntien sillanpielestä kerran aamulla teltasta herättämäni kaksi kroatialaista nuorta, jotka eivät kesäyössä löytäneet perille. Sillalle saakka he olivat navigoineen Googlen karttojen avulla, joihin laavu on merkitty.

Puheenjohtajansa Jari Anttalaisen voimin toimintaansa esitteli Tuusula-Seurakin. Se tekee merkittävää kulttuurityötä koko kunnan alueella. Yksi aivan liian harvojen tiedossa oleva on Aikakirja. Sen seuraavaan numeroon kirjoitimme Päivi Strandénin kanssa tarinan elämästä Jokilaakson luonnon keskellä Merikonttikodissamme. Luulen tässä ainutlaatuisessa kulttuurijulkaisussa olevan tällä hetkellä yli 30 osaa. 

Ainakin kolme mehiläistarhuria taisi myydä hunajaa, joka sekin oli mukava yllätys. Tosin en tiedä mitä hunajankerääjät itse mahtavat talven ruokien varastajista ajatella. Tai oikeastaan tiedän, sillä minunkin kotona oli aikoinaan pesiä. Asukkaat suhtautuivat varkaisiin varsin piikikkäästi. Kauniissa syyspäivässä oli pitkälti toistakymmentä eri pistettä, joissa esiteltiin toimintoja. Jotkut koululaisetkin myivät kaffetta ja itse tekemiään munkkeja. Olisipa siellä saanut kirveensä tai puukonkin teroitettua aidolla tahkolla.

Kaiken kaikkiaan mukava lauantaipäivä, jossa kului useampi tunti rattoisasti. Kun lähdin pois ja hipsin Smart osa-autolleni, oli senkin seura lähtenyt matkoihinsa ja se nöpötti lähes yksinään sänkipellolla, jonka sato oli kerätty odottamaan nälkäisiä suita.