Kun olin lapsi, oli kulkukauppiata enemmän tai ainakin erilaisia. He myivät monenlaisia kirjasarjoja ovelta ovelle, joten meilläkin oli kirjahyllyn näkyvimmällä paikalla Suuri Tietokirja. Kaikki muut paitsi viimeinen osa. Miksi sitä ei ollut, sitä ei äitini koskaan kertonut. Näillä oli lukemisen suhteen sama kohtalo kuin sukukirjoillanikin.
Isälläni oli yksi tai kaksi Suomen sodista kertovaa kirjaa, joissa oli kuvia teksteineen. Niitä luin ja katselin usein sekä elin mielikuvissani minkälaista isällä oli rintamalla tai äidillä lottana. He eivät koskaan puhuneet niistä.
Alistair MacCleanin kirjoja luin paljon ja kävin katsomassa niiden pohjalta tehtyjä elokuvia. Hyvin tärkeää oli, että jännityskirjoissa oli sankareita, joiden toivoin ja tiesin selviävän loppuun asti elossa sekä voittajina. Senkin aika on tällä hetkellä takana. Dekkareissa ja niiden tapaisissa on oma hohtonsa, kun ei yhtään tiedä miten kirja päättyy, kuka selviää hengissä ja saako paha edes palkkaansa.
Omassa maailmassani seikkailin kirjojeni sivuilla villin lännen preerioilla, saluunoissa sekä karjatilojen karjapaimenena. Osa minusta oli dekkareissa yksityisetsivän Larry Kentin, Nick Carterin ja monen muun matkassa ratkomassa milloin mitäkin rikosta. Agentti- ja poliisimaailma Jerry Cottonin sekä Phil Deckerin kanssa oli aikansa ykkösjuttu. Välillä ihmettelin heidän työkaverinsa, Nevillen jatkuvaa whiskyn juontia. Ehkä minussa asui jo silloin pieni päihdetyöntekijä.
Itselleni kaikkien aikojen paras jännityskirjasarja on Stieg Larssonin Millenium, joka jäi kesken, kun kirjailijan maallinen vaellus päättyi yllättäen. Yksittäisistä kirjoista on merkittävän jäljen jättänyt Vanki nimeltä Papillon. Siitä pidin elokuvanakin kovasti.
Yhdessä vaiheessa hurahdin elämänkertoihin ja sen tapaisiin. Tutuiksi tulivat Koneen ruhtinas, Barak Obaman Luvattu maa, Michelle Obaman Elämäni, Kirsti Paakkasen Suurin niistä on rakkaus sekä monet muut. Sitten loppuivat riittävän mielenkiintoiset ihmiset.
Tämän hetken yksi kuuluisimmista suomalaista kirjailijoista on Jari Tervo. Hänelle olen antanut kaksi tilaisuutta tulla myös itselleni suosituksi. Hän on epäonnistunut molemmilla kerroilla. Mutta ei kahta ilman kolmatta, joten hän saa vielä ainakin yhden mahdollisuuden. Tällä kerta vaimonsa Katin kanssa, sillä he ovat hiljan kirjoittaneet kirjan Otto-koirastaan. Sen saatan lukea seuraavana.
Viime ajat olen lukenut etupäässä niin sanottua kevyttä hömppää. Kuten esimerkiksi englantilaisen kesäkahvilan arjesta. En kuitenkaan lue kirjoja ulkopuolisena, vaan sovitellen itseäni usein kirjan johonkin rooliin. Vaikka kahvilan työntekijäksi tai jyväskyläläisen dekkaristi Markku Ropposen kanssa koiratarhan hoitajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti