Joku sanoo pitävänsä kaikista vuodeajoista ja moni sanoo pitävänsä jostakin eniten ja jostain ei lainkaan. Itse pidän eniten kesästä, satoi tai paistoi. Sitten tulee kevät ja perässä luminen talvi. Vähiten pidän syksystä. Ehkä sen alakuloisuuden vuoksi, sillä luonnosta kuolee paljon. Osa menee myös talviunille ja paljon lintuja lähtee etelän maille. Jäljelle jää kaltaiselleni yksineläjälle tyhjyys, jonka mukana kulkee alakulo.
Eilen laitoin laiturimme odottamaan talvea. Silti tulvat ja talven tuiskut tekevät tekojaan, joita keväällä korjaan ja etsin vesien kuljettamia tavaroita. Vedet vievät joen varrelta muiltakin jotain, sillä Jokilaaksosta löytyy keväisin monenlaista uutta styroxin palasista lähtien. Syksynkin päiviin riittää tekemistä, sillä myös Jokilaakson Merikonttikoti ja -sauna sekä kasvihuone vaipuvat käyttämättömyyden hiljaisuuteen talven ajaksi.
Entiseen tapaan hipsin Aasiaan ja viisumihakemus onkin täydennettynä sisällä. Nyt voin vain jännittää ehdinkö saada sen ennen lähtöä. Saan tai en, lähden joka tapauksessa. Reissun kestosta ilman viisumia en silloin etukäteen tiedä. Jos saankin viisumin jälkikäteen, taidan Finnairin paluulentolipun päivämäärän vaihtamisen sijaan ostaakin etukäteen feikkilipun Thaimaasta ulkomaille, jotta pääsen maahan ilman viisumia.
Edessä on Jokilaaksossa vielä muutaman perunan nosto, loppusadon keruu sekä pienen, vihreän talon, kasvihuoneen kastelulaitteiston purkaminen ja 1000 litran vesisäiliön tyhjentäminen. Vihanneksistakin osa jää syömättä, vaikka ilmoitin kylän Faceryhmässä kesäkurpitsoistakin, jos ne olisivat jollekin kelvanneet. Kun ei kukaan niitä halunnut, en enää kurkkuja enkä tomaatteja tarjonnutkaan.
Oikeastaan elämässäni talvikodissa on vain vähän samanlaista kuin Soiniityntien kesäkodissa. Sen hiljaisuuden sijaan on Jomtienin Seven Seasissa ympäristöineen ihmiselämää päivien jokaisena tuntina läpi vuorokauden. Siellä tapaan paljon tuttuja, joista osaa pidän aitoina ystävinäni. Joka-aamuisilla lenkeilläni on mukava tavata ystävällisiä ihmisiä, vaikka yhteinen sanavarastomme on suppean sorttinen.
Kun en enää reippaaseen vuoteen ole käynyt Niilon kanssa Riihikallion koirapuistossa, tapaan koiriakin enemmän Thaimaassa kuin Suomessa. Koirien kieli on vähintään yhtä kansainvälinen kuin esperanto ja usein ymmärränkin niitä ja ne minua paremmin kuin yksikään ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti