Viimeisen kuukauden olen valmistellut Merikonttikotia talviunille. Tai en unille, mutta jonkinlaiselle tyhjäkäynnille kuitenkin. Naapurit ja lähes pihapiirin läpi kulkevan hiihtoladun käyttäjät katsovat perään poissa ollessani. Jos ei lunta tule, niin sitten luonnonvartijan peltikotia silmäilevät lenkkeilijät ja muut jalkanaiset sekä -miehet. Joku ystäväkin käynee silloin tällöin. Samaa silmäilyä tekee tallentava ja ajantasaisia videoita lähettävä kameravalvonta, joka tuijottaa lasisilmillään jokaista kulkijaa ja Jokilaakson elämää päivisin ja infrapunalla öisin. Niitä sitten itse ja joku muukin tutkii älylaitteillaan missä milloinkin.
Tänä aamuna lämmittelin puolivaraavaa takkaa ehkä viimeisen kerran tänä vuonna. Huomenna astelen Finnairin puhalluslamppuun puoleksi vuorokaudeksi suuntana Bangkok. Sen myötä blogikirjoitusten painopiste siirtyy 8000 kilometrin päähän Thaimaahan. Osansa saa perustamani ja ylläpitämäni 3000 jäsenen Jomtien Pattaya Beach, avoin Facebook-ryhmä. Siitä joku pitää ja joku ei. Esimerkiksi aikoinaan ryhmästä eroamisen syyksi Thaimaan Suomalaista toimittava Gizmo sanoi, että liikaa Soinia. Ryhmän avoimuuden ansiosta jäsenyyttä tosin ei tarvita lukemiseen. Mutta me olemme erilaisia, luojan kiitos. Itse vastaavasti luen paljon Gizmo Kerosen juttuja. Ehkä niin on hyväkin, sillä hän on lehtimies ja toimittaja, jota minä en ole lainkaan.
Puita pesään laittaessani muistelin ystäväksi tullutta hienoa, Ruotsissa asuvaa suomalaismiestä, joka sai minulta nimen Pentti Peltiseppä. Hänet tapasin pari talvea aiemmin Thaimaassa. Pidin ja pidän miehestä paljon. Reipas vuosi sitten kesällä hän vietti aikaansa Jokilaaksossa tehden muun muassa nytkin polttamiani takkapuita, vietti öitään pihan kodassa sekä merikonttisaunan löylyhuoneessa, jonka lauteilla on yksi satunnaisen kulkijan petipaikka.
Matkasimme myös yhdessä Aasian auringon alle. Lenkkeilimme, söimme aamupalaa sekä saunoimme Q tai Jomtien Saunalla. Välillä kinattiin, että vähäiset tukkamme pöllysivät. En tiedä tämäkö toi kaveruuteen henkisen etäisyyden, enkä ole Pentistä sen jälkeen kuullut mitään.
Puhaltaessani takkatuleen henkeä palkeilla, päätin puhaltaa henkeä myös kaveruuteemme ja lähetin Rapakon taakse naapurimaahamme viestin: "Varhaista huomenta Pentti. Jokilaaksossa tekemiäsi takkapuita poltellessa mietin, joko sinulla mahtaa olla liput Aasian aurinkoon ja lämpöön?"
Ehkä ikä tuo vaikeutta lähtemiseen, sillä viime keväänä paluun Aasiasta lähestyessä ensimmäisen kerran koin, etten ole palaamassa kotiin, vaan lähtemässä Suomeen. Siirsinkin tuloani kaksi kuukautta. Nyt koen samaa. En ole palaamassa Thaikotiimme, vaan lähtemässä Thaimaahan. Ehkä se on ikuista kaipuuta jonnekin, jota ei ole tai sielun syvintä juurettomuutta. Silti olen yhtä innoissani.
Kun eilen kävelin Jokilampien laiturille katsomaan, josko joutsenperhe on lähtenyt, ei niitä näkynyt. Ehkä olivat jossain joennmutkassa tai jo siivillä kohti etelää, kuten pian minäkin. Mitä tuleva talvi tuonee niille ja minulle tullessaan, tuumin. Vaikka ikää on jo aikuisen lailla yli 70, kysyn edelleen itseltäni "milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta"? Ja vastaan, "etten tiedä, mutta ei ainakaan vielä".
Elämässäni suurin asia eri muodoissa on ollut rakkaus. Siellä ovat myös kipeimmät ja surulllisimmat kokemukseni ja muistot. Vaikken sateenkaaren päässä toivo olevan kulta-aarretta enkä seksiseuraa, uskon, että jos jälleen kerran aloitan alusta, jossain voi olla joku, joka pitäisi minusta huolta, jos en enää selviä kaikesta yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti