Opettajiani

Lehdestä luin, että yksi opettajistani, Kaija Suomus oli siirtynyt taivaan oppilaitoksiin 93 vuotiaana. Se sai minut muistelemaan 9 vuoden kouluaikaani. En viihtynyt missään. Tai välillä viihdyinkin, mutten siinä tarkoituksessa, mitä varten koulut olivat olemassa.

Kaksi ensimmäistä vuotta kävin Tuusulan Kirkkotiellä kirkkoa vastapäätä puisessa alakoulussa, jossa luokkia ja opettajia oli kaksi. Minun taisi olla nimeltään Hämäläinen. Sen sijaan varmaa oli, että Vesa Tuominen löi pesäpallomailalla pallon koulun ikkunalasin läpi, minä laskin pulkalla portista tielle ja Erikssonin Eeron opettaja laittoi ensimmäisenä päivänä korkean kaapin päälle istumaan. Sillä Eero itki kovasti, kun äiti palasi kotiin ja jätti pienen koululaisen yksin vieraasen lapsilaumaan.

Sen jälkeen siirryin kahdeksi vuodeksi saman tien varrella olevaan kansakouluun. Sinne iltapäivisin tulivat myös oppikoululaiset, joilla ei silloin ollut omaa opinahjoa. Muistelen virallisen nimen olleen Keskuskansakoulu. Sieltä en oikeastaan muista kuin johtajaopettaja Luukkaisen, jonka kaksi poikaa olivat luokallani.

Sitten menin viideksi vuodeksi Tuusulan yhteiskouluun, jonne vanhempani huijasivat minut lupaamalla, että saan syödä Perä-Hyrylän kioskilla niin monta jäätelötötteröä kuin yhdellä kerralla pystyn. 

Viimeisestä koulustani muistan useammankin opettajan, joista pari, kolme poimintaa muistilaatikoista. 

Käsityönopettaja Airanne yritti takoa koulun sääntöjä kahden kesken hitsauskopissa tavalla, joka ei olisi kestänyt silloin päivänvaloa ja vlelä vähemmän nyt. 

Rehtori Häkkinen piti puhuttelun sanoen minua koulun mätämunaksi ja kuuluisammaksi kuin yksikään opettaja. 

Eräänkin kerran välituntisin seisoin löytötavarakaapin ja opettajanhuoneen oven vieressä milloin kenenkin opettajan määräämänä.

Tuttua oli, kun Etta-Liisa Lappalainen, myöhemmin Kunnas, huusi monesti: "Jorma Soini, gehe hinaus!" Lopputunnin piilottelin aina milloin missäkin käytävällä muilta opettajilta lisärangaistuksen pelossa.

Parhaimpaan lopputulokseen kurinpidossa pääsi tarinan alun luonnontieteiden opettajasta rehtoriksi päätynyt Kaija Suomus. Hän pysyi asialinjalla, vaikka kuinka häiriköin.

Kerran kurinpalautukseksi jouduin kirjoittamaan seuraavaksi päiväksi koulun järjestyssäännöt paperille. Kotiin fillaroidessani päätin, etten muuten kirjoita. Kun seuraavan päivän oppitunnit päättyivät, kysyi Kaija kuinka järjestyksen kotitehtävät ovat sujuneet? Kun eivät olleet, jatkoi hän, että ei se mitään, sillä lukukauden päättymiseen on aikaa monta kuukautta ja joka päivä tulee yksi kerta lisää. Ne kirjoitat kotona tai jälki-istunnossa koulupäivän päätyttyä harkintasi mukaan. Joten huomiseksi sinun pitää kirjoittaa ne kaksi kertaa.

Seuraavana päivänä kertoja oli jo kolme. Päivän päätteeksi opettaja myös selvensi sääntöjä: "Jos jossain vaiheessa tulen vakuuttuneeksi, ettet aio kirjoittaakaan, tulen rehtorin kanssa kotiisi keskustelemaan vanhempiesi kanssa olisiko heillä ehdotuksia kuinka muut oppilaat saisivat sinulta tunneille oppimisrauhan."

Kahdeksan kerran kohdalla taivuin ja kirjoitin järjestyssääntöjä kotona myöhään yöhön. Opettajani oli vetänyt pitemmän korren, joka hyväksi koulussa onkin. Kaija Suomus sai kaiken anteeksi, kun hän myi myöhemmin minulle yhdellä tai sadalla markalla kaksi japanilaista, mustavalkoista tanssihiirtä 💕. Niille puhuin monesti itselleni tapahtuneesta, mutta kevensin myös sydämeni taakkaa, kun koin maailman kohtelevan minua huonosti.