Arjen nettimaailmaa

Viikolla olin itseäni huomattavasti vanhemmassa ravintola Elitessä ystäväni 80-vuotispäivän syntttärilounaalla. Paikalla oli juhlakaluineen tusina toisilleen sukulaista ja kaksi muukalaista. Kurre, jolta olin kolme vuosikymmentä sitten ostamassa entisiä puhelinlaitoksen tiloja Hyrylän Mutterimajan vaihtoehtona sekä minä. Olin otettu kuuluessani kutsuttujen joukkoon.

Kyydin Jokilaaksosta ja takaisin sain syntymäpäivän viettäjän veljeltä, joka myös on lapsuudenkavereitani. Löydettyämme parkkipaikan ravintolan edestä, kysyi hän, jolla olisi rahaa tuhlattavaksi asti, että kuinkahan pysäköinti maksetaan? Vastasin, että arvattavasti esimerkiksi luottokortilla. Tähän mies, ettei hänellä ole edes pankkikorttia. Selvisi, ettei sunnuntaisin makseta millään tavalla 🙂.

Oli virkistävää huomata, että kaikki eivät ole lähteneet mukaan tämän päivän eivätkä eilisenkään kotkotuksiiin. Jäin vielä myöhemminkin pohtimaan pankkikortin puuttuessa enemmänkin kuinka sähköinen asiointitapa on vienyt tilaa elävien ihmisten kohtaamisilta ja kontakteilta.

Kun hoitelin kumivenevarkausasiaani, tein rikosilmoituksen sähköisesti, kuten otin ja lähetin valokuvatkin liitetiedostoina. Yhtä helppoa oli asiointi vakuutusyhtiössä. Kopio rikosilmoituksesta ja poliisilta lähes hetkessä tulleesta päätöksestä eivät tulleet turvallisuussyistä sähköpostilla, vaan sähköiseen Suomi.fi-palveluun. 

Ne lähetin LähiTapiolaan sähköisen vahinkoilmoituksen liitteinä. Kaikki hoitui mutkattomasti nettimaailmassa, joka kieltämättä toimiessaan helpottaa ja nopeuttaa asioiden hoitamista. Varsinkin, jos ja kun sen osaa. Korvauspäätöskin tuli parissa päivässä ja alle viikossa rahat ilmestyivät pankkitililleni. Määrä oli ilmoittamani, joten kiitos vakuutusyhtiölleni reilusta kohtelusta.

Hyvillä mielin huokaisin konnille sinne jonnekin, että "viekää vaan tuhkatkin pesästä, putoan silti Black & White kissan lailla jaloilleni. Jaksan myös odottaa teidänkin laulujen lunnaiden maksun aikaa, toivon mukaan kaltereiden takana tai taakse."

Sähköinen asiointi on kätevää, mutta monesti persoonatonta ilman livekontakteja ihmisiin. Niitä hyväntahtoisena höpöttäjänä usein kaipaan. Mukavia ovat olleet Puuilon, Bauhausin, ruokakauppojen, apteekin ynnä muiden henkilökuntien kohtaamiset sekä puuta heinää puhumiset asioinnin lomassa.

Mutta jonottamisesta en pidä, joten olen opetellut S- ja K-markettien itsepalvelukassojen käytön. Ihmiset niitä vieroksuvat, joten niillä on aina tilaa ilman jonotusta. Apteekinkin sähköisen asioinnin hallitsen, joten voin halutessani ostaa netin kautta ja noutaa lääkkeeni ihmisiä kohtaamatta koodilla vaikka keskellä yötä lääkekaupan tuulikaapin lokerikosta ja maksaa myöhemmin nettipankissa.

Vähenevät vieraiden tai puolituttujen kohtaamiset on korvannut tämän kesän löytöni, Kahvila Hyrylän Munallisten Marttakerho. Se kokoontuu jokaikinen aamu, jolloin pari kourallista ikäisiäni miehiä muuttaa kanssani maailmaa tai suhtautumista siihen sekä muistelee mennyttä aikaa. Monien vanhemmatkin ovat olleet mutsini ja/tai faijani vähintään tuttuja, joten yhteistä tarinoitavaa tällä mukavalla joukolla riittää.

Minuakin kauemmas Brasiliaan joukosta talveksi lähtee ainakin entinen merimies Uolevi, jolle saatan ensi talvena soittaa netin mahdollistaman ilmaisen videopuhelun, aidosti pallon toiselta puolen Thaimaasta. 

Varsinainen aamun helmi on kuitenkin Kahvila Hyrylän hymyilevä henkilökunta. Loistavan palvelun lisäksi se paistaa karjalanpiirakkani, tekee sen päälle munavoin, valmistaa haudutetun moniviljapuuron ja joukkoon hillon sekä keittää hunajan kanssa nauttimani teeveden.

Heillekin höpöttelen juttujani ja kerron kulloisenkin uimaveteni lämpötilan. Jos mieleni on joskus kurja, henkilökunta möyhentää ystävällisyydellään risukasaani vähintään sen verran, että syksyn viimeisetkin auringonsäteet löytävät pilvienkin välistä välillä nurjuuttakin henkivän mieleni.