Selittämätön Jormaksen elämä

Jotkut nyysivät Jokilaakson lammelta lukitun kumiveneeni airoineen ja pumppuineen raahaten ne jäljistä päätellen läpi metsien ja peltojen ties minne. Harmittaa ei niinkään varkaus, vaan koska se murentaa Merikonttikotini paikkaa loppuelämäni satamana. 

Kun aikoinaan kaksi naista ilmestyi Duokodin oven taakse kysyen yösijaa, tarjosin sen, sillä tiedän mitä on kodittomuus. Vieraanvaraisuus maksoi minulle 20 000 euroa sekä muutaman muistoja täynnä olevan kultakorun. Vaikka syylliset apureineen yhtä lukuunottamatta jäivät kiinni kameravalvonnan ansoista, on juttu maannut suomalaisen byrokratian sokkeloissa yli kaksi vuotta eikä loppua näy. Joten en usko ollenkaan venevarkauden selviämiseen, vaikka rikosilmoituksen teinkin vakuutusyhtiön vuoksi ja vaatimuksesta. 

Kun rosvot veivät veneen, ensimmäisen kerran hiipi mieleen todellisena vaihtoehtona, että entäpä, jos karistan jaloistani kokonaan Suomen pölyt. Vaihtoehtoa vauhditti netissä tekemäni rikosilmoituksen poliisin päätös tältä aamulta:

"Esitutkinta keskeytetään toistaiseksi. Asiassa ei ole saatu rikoksesta epäillyn henkilöllisyydestä selvyyttä. Valvontatallennetta, teknistä tutkintaa tai sellaista selvitystä, jonka perusteella ketään voisi esitutkintalain 3 luvun 3 §:n mukaisesti asettaa epäillyn asemaan ei ole. Asiassa ei ole toistaiseksi johtolankoja jatkotutkimuksille."

Päätöksen virkavalta teki kuulematta minua ja käymättä paikan päällä. Yhä hämärämmäksi tulee mihin ylipäätään koskaan tarvitsen poliisia, jos rikoskin pitää tutkia itse? Toisaalta ymmärrän ja toisaalta en. Kun hurautan poliisin tutkaan 10 kilometrin ylinopeutta, koneisto ottaa minut kiinni tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin ja perii sakot tai laittaa minut sovittamaan tekoni vankilassa, vaikka se olisi kuinka ison työn takana. 

Elämäni puitteet ja sisältö ovat kybällä kunnossa, mutta mieltäni nakertaa varkaiden vuoksi Jokilaakson tulevaisuus. Ensi talvenakin pihapiiriä valvoo kamerat ja roskajoukon vierailu saattaisi täyttää Suomimaljani lopullisesti enkä viettäisikään loppuelämäni ilta-aurinkoja Jokilaaksossa.

Olen aina pudonnut jaloilleni, kuten sylissäni viihtyvä Phatthalungin häntänsä menettänyt Black & White kissa. Olen sitten ollut kipuamassa kuinka suurta vastamäkeä tahansa. Näin käy silloinkin, jos ilkivallantekijät rikkovat paikat, salama tai oikosulku polttaa Merikonttikotini ja varkaat vievät kulkuneuvoni sekä osan muusta irtaimistosta.

Vuosiin itselläni ei ole ollut ihmistä, joka tarvitsisi minulta äyriäkään tai edes kaupan palautuspulloa. Joten loppujen lopuksi taitaa olla melkein sama lähteekö vaatimaton mammonani savuna taivaalle tai vääryydellä tuntemattomien matkaan.

Kun ensi keväänä palaan Jokilaaksoon, ehkä alan jo Soiniityntien sillalta kurkkimaan pihapiiriä kuin korttipakan jaettuja kortteja konsanaan. Käy sitten hyvin tai hyvin huonosti, silloin saattaa ratketa vaihdanko maata.