Kauas on pitkä matka

Tämän alun olen kirjoittanut joskus aiemminkin, mutta kirjoitan uudestaan, sillä siinä on Mikon syvä viisaus.

Yli 40 vuotta sitten päätin, että alkoholi juotuna ei enää mahdu elämääni. Kelpo ryyppy- ja muukin kaverini Varvikon Mikko sanoi itseään sukunsa mustaksi lampaaksi ja jatkoi tuttua latuaan. Kerran ajoin raitistuttuani 1000-kuutioisella moottoripyörällä ravintola Ylä-Ruthin terassin eteen, jolla Mikko jo lipitteli aamuoluitaan yön pohjien päälle. Sumein silmin hän morjensti ja jatkoi: "Kuule Soini. Vaikka ajat tuolla pyörällä kahtasataa, ei sinulla mene yhtään sen lujempaa kuin minullakaan." Eipä niin, oivalsin heti. Mikon sanoman olen muistanut monesti vuosikymmenten aikana itse tekemieni kiireiden keskellä. 

Mutta kauas on pitkä matka, josta ihminen ei maailmankaikkeuden mittakaavassa tiedä edes hyttysen aivastuksen vertaa. Tänään katsoin kartasta ja huomasin, että Suomikodistani on Napapiirille lyhyempi matka kuin ykkösthaikodista maanteitse Siaminlahden toiselle puolelle kakkosthaikotiin. Nekin ovat minulle aika taipaleita.

Rakkaalla tai vähemmän rakkaalla kasvilla voi olla monta nimeä. Villi ja vapautta halajava karhunköynnös, isokierto tai elämänlanka ryöstäytyy helposti omille teilleen myös pihan ulkopuolelle ja puutarhakasvien jälkeläiset ovat verraten lyhyessä ajassa saavuttaneet nykyisen asemansa asutuksen lähiympäristön kasvillisuudessa. Se asema Suomessa lienee "vakiintunut vieraslaji". Elämänlanka löytyy sekä Soiniityntien että kuvan Phatthalungin lenkkipolkuni sillanpielistä, joten on siinäkin ollut heimolla aika matka kulkea tavalla tai toisella.

Jokilaaksosta sen sijaan nykyisin kottaraiset ja varpuset matkaavat muualle. Thaikotikonnuilla en juuri paikallisia eläjiä tunnista, on sitten kyseessä kasvi tai eläin, mutta pikkuvarpusen ehkä tunnistan. Niitä oli viime vuonna paljon pihapiirissä, mutta nyt en ole nähnyt ainuttakaan. Enkä kyllä tiedä onko "thaivarpunen" koti-Suomen orapihlaja-aidan varpusille edes sukua.

Hyttyset ovat hyttysen näköisiä täälläkin, mutta vereni varkaudesta jää toisenlainen kutina. Yhteistä on, että molemmat kutinat kestävät itselläni alle puoli tuntia. Se olikin aikoinaan suurin löytöni, jotta opin sietämään Jokilaakson luonnonsuojelualueen inisijälaumoja. 

Yhteistä näille lihansyöjälintujen aterioille on sekin, että ne imevät minua liemiruuaksi vain illalliseksi tai yöpalaksi. Päivällä niistä ei ole seuraksi eikä riesaksi. Tosin kun Jokilaakson kesä on yli puolivälin, hyttyisiä riittää varsinkin pilvisäällä vuorokauden jokaiselle tunnille.