Juutuin pohtimaan kumivenevarkauden myötä mihin suomalainen yhteiskunta kansalaistensa elämässä puuttuu. Sillä siitä muodostuu monelle mikä on sallittua ja mikä jotenkin oudosti hiljaisella tavalla hyväksyttyä, vaikka olisi väärin tai peräti kiellettyäkin. Joskus oikeuskäsitys ei menekään yksiin kansiin kansalaisilla ja koneistolla.
Verot ovat siitä oiva esimerkki. Valtio ja kunnat verolakeineen määrittelevät montako prosenttia ihmisten ja erilaisten yhteisöjen yrityksineen tulee maksaa veroja. Minulta väkisin perittävät maksut ansiotyöaikana olivat yhteensä noin puolet bruttopalkasta.
Sama Sääntö Suomi pudottaa minut silti isänmaani sosiaaliturvan ulkopuolelle esimerkiksi puolen vuoden ulkomailla olon jälkeen. Eikä maksa esimerkiksi lakisääteisiä lääkekorvausia, vaan säätää uudet lait.
Eikä se hyväksy sitäkään, että olen omilla rahoillani vakuuttanut itseni suomalaisessa vakuutuslaitoksessa vuoden matkan ajaksi. Minua se ei silti unohda, vaikka asuisin Huitsin Nevadassa, vaan perii verot esimerkiksi eläkkeestäni niin kauan kuin henki pihisee.
Jos valtion koneisto on laskenut väärin ennakonpidätykseni, jahtaa se minua vuosikaudet vaikka maan ääriin saadakseen minut maksamaan itse määrittelemänsä sadan euron jäännösverot. Jos suoritusta ei kuulu, alkaa koneisto penkomaan tulojani sekä omaisuuttani voisiko sieltä saada jotain ulosoton kautta valtiolle.
Mutta jos joku nyysii omaisuuttani tai ilkivallan myötä rikkoo paikkoja tuhansien eurojen edestä, on työn takana saada poliisi paikalle saati tutkimaan rikosta. Pikkujuttuja, he ehkä ajattelevat. Mutta juuri ne määrittelevät oikeustajuani, mikä on kotimaassani sallittua ja mikä ei. Saman yhteiskunnan määrittelemän arkikäytännön mukaan teen ja muutan myös omaa käyttäytymistäni, on se sitten laillista tai ei.
En sano enkä tiedä mikä olisi oikein tai paremmin, mutta sen sanon, että jotain on vinossa. Ihmiset joutuvat pestaamaan yksityisiä yrityksiä vahtimaan kotinsa turvaa, kun se ei kuulu poliisille tai siihen ei ole aikaa. En kritisoi kentällä työtä tekeviä, vaan heitä, jotka määrittelevät tekemisen painotuksia. Joskus tuntuukin, että kenttämies tai -nainen on poliisikoiran asemassa. On mentävä sinne minne pomo määrää välillä henkensä kaupalla, kuten koirakin konnan ja konnattaren perään konsanaan. Palkkioksi voi saada puoliksi kalutun 🦴:n sekä kesähelteellä päästä Soiniityntien sillan pieleen vähintään kastelemaan turkkinsa.
Aivan oma lukunsa on pysäköinninvalvonta, suorittaa sitä yksityinen, kaupunki tai valtio. Ensin yhteisin verovaroin tehdään kadut ja parkkipaikat ja sitten laitetaan käyttäjät maksamaan määräaikaisesta pysäköinnistä. Puolikin tuntia yli, niin huonolla tuurilla on tuulilasin alla maksulappu. Jos sen jätät maksamatta, yhtä huonolla tuurilla valtio vie autosikin. Tähän kaikkeen on resursseja, sillä se tuottaa rahaa, joka ratkaisee liikaa tekemisten järjestystä. Se taas on välillä kaikkea muuta kuin kansan oikeustaju.
Enhän minäkään tälle voi kuin marmattaa, mutta voin liikutella muiden mukana käsitystäni siitä mikä on oikein ja väärin. Kun en pysty osoittamaan rikostutkijoille johtolankoja varkaudesta, he päättäävät kysymättä minulta mitään tai käymättä rikospaikalla, että ei tutkita.
Jään väkisinkin käsitykseen, että varsinkin pikku varkaudet on enemmän tai vähemmän hyväksyttyjä, vaikka minunkin maksamin varoin on palkattu lain- ja pysäköinninvalvojia, mieletön määrä vartijoita sekä muita vahteja sisä- ja ulkotöihin.
Poikkeuksen tekevät myymälävarkaudet, kun anastat kaupasta suklaapatukan. Siitä sinut puolijulkisesti lähes mestataan. En tiedä onko enää myymäläetsiviä, mutta ainakin vartijat tai järjestyksenvalvojat ja joskus poliisitkin taluttavat sinut kaikkien nähden vastuunkannon porteille. Kun koneisto on aikansa jauhanut, se tuomitsee sulkaapatukkavarkaan ehkä sakkoihin. Jonka jälkeen koneisto siirtyy etsimään keinoja miten saada rosvo maksamaan tai muuten sovittamaan määrätty tuomio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti