4312. päiväkirjanomainen blogi on aiheesta, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Kuten monesta muustakin, sillä joka päivä uusi aihe on harmaantuville aivosoluilleni ylivoimainen haaste. Siispä toistan itseäni. Joskus muistan vasta kirjoitettuani, että minähän kirjoitin tästä viisi vuotta aiemmin. Tai sitten muistan vain, että joskus kirjoitin. Kun aikani pengon muistilokerojani, saatankin päätyä lopputulokseen, että ainakin piti kirjoittaa... 🤣.
Mutta vaikka toistan itseäni, se ei vielä tarkoita, että varsinkaan satunnainen lukija tekee samoin. Sillä luulen, että itseni lisäksi kukaan toinen ei ole lukenut jokaista blogiani. Tai voi olla, että Päivis on, sillä hänen käsialaansa kirjoituksista on kolmas- tai neljäsosa, jotka olen lukenut kaikki. Joka tapauksessa tarjoan kermakakkukahvit tai vastaavat, jos joku ilmoittaaa lukeneensa jokaisen kirjoitukseni tällä blogialustalla.
Ainutlaatuisinta lieneekin kirjoittaa blogeja joka päivä vuodesta toiseen. Voi olla, että sillä mittarilla olen valtakunnan tai koko maailman piikkipaikalla. Vähintään vastaavasta saavutuksesta tarjoan vastaavasti mansikkaleivoskahvit tai vastaavat 🙃🙃🙃.
Pidän kirjoittamisesta, joka on tyhjänpäiväisen ja nautinnollisen elämäni leppoistamisjakson tärkeimpiä sisältöjä. Lukijoiden joukossa on ainakin joitakin, jotka nykyisin kulkevat säännöllisesti matkassani päivittäin ainakin sen ajan, kun lukevat. Ehkä joku joskus, oitis tai myöhemmin pohtiikin lukemaansa. Niin ainakin toivon ja välillä tarkoitankin miettiessäni mitä ja miten milloinkin kirjoitan. Palautteet ovat itselleni helmiä, sillä niitä on aivan liian vähän.
Joskus ajattelen tuotteliasta kirjailijaa. Omakohtaisesti käsitän kuinka paljon se vaatii, vaikka kirjoittaminen olisi elämänmittainen intohimo. Ehkä se on sitä minullekin, joka jalostui nykyiseen muotoonsa, kun etsin joutenolon ratoksi harrastusta, joka seuraisi helposti mukana pasianssikorttien tai vaikka virkkuukoukun lailla. Missä sitten kuuna päivänä olenkin.
Tämä kirjoitus on syntynyt parvisängyssäni kämmenenkokoisella älylaitteellani aamukuuden molemmin puolin, Morakotin vuoteeseen tuoman aamukaffen ja inkiväärijuoman ryydittämänä.
Omasta mielestäni kirjoitan paremmin tai innostuneemmin aamuisin. Johtuneeko siitä, että yö virkistää aivoja ja unohduttaa eilisen tapahtumia. On helpommin tilaa rönsyillä anivarhaisen tyhjällä päällä sinne tänne. Eikä tarvitse raivata tilaa uudelle, vaan sitä mahtuu levännneeseen korvien väliin.
Luulen, että olen kerran pyytänyt aiheita mistä kirjoittaisin tai aikonut pyytää 😖. Nyt ainakin pyydän, sillä tikustakin voi tehdä asiaa tai pölöttää mistä tahansa, vaikkei olisi asiaakaan 🤔.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti