Vihreät, Sofia Virta ja minä

Kaarinassa kasvaneesta rekkakuskin sekä lastenhoitajan esikoisesta ja yksinhuoltajaäidistä tuli Vihreiden puheenjohtaja viikonloppuna Seinäjoella. Jos olisin tiennyt hänestä sen mitä olen vuorokauden, kahden aikana lukenut, olisin ollut läsnä. Hassua, etten saanut hinattua luitani paikalle, mutta sain ne tasan seitsemän vuotta sitten Lappeenrantaan Kokoomuksen puoluekokoukseen. Siellä väki laittoi Alexander Stubbin kävelemään ja valitsi tilalle Petteri Orpon.

Sofia Virralla ei ollut politiikkaan lähtiessään minkäänlaista poliittista taustaa, mutta hänellä oli nuoresta iästään huolimatta kosolti kokemusta työstä ja elämästä. Tätä arvostan, sillä elämänkokemus on kantanut minuakin monilla elämäni soilla ja aavikoilla. 

Kuntavaalien ehdokkaasta tuli vihreiden äänikuningatar ja Sofia pääsi aikoinaan untuvikkona Kaarinan kaupunginvaltuustoon ja suoraan myös kaupunginhallitukseen. Hetkinä, jolloin hänellä oli uudessa tehtävässään epävarma olo, hän kaivoi mieleensä lapsen tai nuoren, jonka oli kohdannut lastensuojelussa. – Ajattelen, että olen puolustamassa muita. Se on ollut minulle huomattavasti helpompaa kuin itseni puolustaminen, hän sanoo.

Nyt hän on toisen kauden kansanedustajana Vihreiden untuvikkopuheenjohtaja, sillä esimieskokemusta hänellä ei juurikaan ole. Sitäkin arvostan. Ehkä varovaiselle kulkijalle sopisi elämänohjeeksi Aira Samulinin Hilja-tädin sanat: "Pitää ojentaa jalkoja vain niin pitkälle kuin peittoa piisaa." Sofian taipaleelle evääksi siitä ei taida olla. 

Vihreä väki on ollut koko historiansa ajan varsin lukenutta ja sitä linjaa Virtakin maisterina jatkaa. Ehkä se on ollut myös yksi syy miksi olen kokenut Vihreissä määrätynlaista orpoutta, sillä raskaan, ruumiillisen työn raatajat ovat olleet harvinaista herkkua. Eniten yhteyttä koin aikoinaan Aulis Junekseen, kun istuimme kesäisellä nurmella joukkokokoontumisessa pohtimassa, että perustetaanko puolue vai ei.

Sieltä jostain jäi matkaan Heidi Hautalan tai Satu Hassin vähemmistödemokratian ensimmäinen oppitunti, kun jompikumpi nousi väen keskeltä ylös sanoen: "Että sehän on loppujen lopuksi aivan sama mitä täällä päätetään, sillä meitä on tarpeeksi perustamaan puolue." Näin syntyi yksi kolmesta, vihreästä puolueesta. Vihreä liitto, jossa on nykyisen puolueen juuret. Ehkä vähemmistödemokratiaa edusti sekin, että Eero Paloheimon ympärille syntyi toinen vihreä puolue ja taisivatpa linkolalaisetkin puuhata omaa ekovihreyttään.

Kalle Könkkölän ensimmäisestä puheenjohtajuudesta nykyiseen mahtuu väliin pitkälti toistakymmentä, joista jokaisen tunnen, mutta kaikki ovat minulle arvoineen enemmän tai vähemmän outoja. Ehkä Könkkölän lisäksi eniten mieleen on ollut Haavisto, jonka joukoissa olen käynyt kahdet presidentinvaalitkin. Ja käyn kolmannetkin koska arvostamisen lisäksi olen palveluksenkin velkaa. Sillä Pekka oli yhtenä noin kymmenestä yksityishenkilöstä hakemassa minulle sosiaalineuvoksen arvoa. Joten minä olen tekemässä hänestä presidenttiä.

Vihreiden puheenjohtajista sinä, nyt valittu Sofia Virta olet ainut, ketä en tunne yhtään. Olet myös ensimmäinen, jota aidosti diggaan. Ehkä eniten siksi, että olet kertonut yksityiselämäsi rosoisuudesta, elämästä politiikan ulkopuolella. Koen kylläkin myös määrätynlaista eletyn elämän haikeutta, sillä olen ollut parantamassa maailmaa vihreiden riveissä jo silloin, kun et ollut vielä äitisi ja isäsi unelmissakaan.

Joten paljon onnea Sofia. Minä Merikonttikodistani tuen sinua henkisesti Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä, vaikket tiedä minun olevan edes olemassa.