Kitisevä vankkurin pyörä

Aikoinaan sukunimikaimani, Timo Soini ei sukuani, pääsi eduskuntaan kuudennella yrittämällä. Eikä olisi päässyt silloinkaan eikä koskaan ilman vaaliliittoa Kristillisdemokraattien kanssa, joille tulos oli valtava pettymys. Puolue sai lähes 16 000 ääntä, mutta ei yhtään paikkaa. Perussuomalaisten potti oli vain 5 000, mutta Soini vei ainoan paikan, sillä vaaliliiton sisällä paikat jaetaan henkilökohtaisten äänimäärien mukaan.

Tätäkään määrää Persut ei olisi saanut ilman naapurivaalipiirin karismaattista ehdokasta, Tony Halmetta, joka keräsi yksin 16 000 ääntä. Se veti koko puolueen kannatuksen nousuun, jonka siivellä Timokin pääsi kauan himoamalleen paikalle kansanedustajaksi.

Moni sokaistui ja ihastui Timoon, eivätkä vähiten tiedotusvälineet ja muu julkisuus. Mutta heitäkin oli, jotka tiesivät tyhjien tynnyreiden kolisevan eniten. Päivänä yhtenä, tyhjänpäiväisen valtansa huipulla hän päätti luopua asemastaan. Olin hyvilläni, sillä Persuissa on paljon hyvää ravistelemaan luutunutta, varovaista Suomen kansaa. Enemmän ilman Timo Soinia.

Entinen vaikka mitä ajatteli voivansa luopua vallasta ja testamentata asemansa puolueen puheenjohtajana Sampo Terholle. Vaan toisin kävi ja väki valitsi peräsimeen tai oikeastaan veturiksi Jussi Halla-ahon. Tästä seurasi, että Timo veti herneen sijaan kokonaisen hernepensaan sieraimeensa, josta hän ei näytä saavan sitä tässä elämässä pois. Niinpä pettynyt ja sittemmin katkeraksi muuttunut mies vei ovet paukkuen mennessään kaikki puolueen ministerit ja vähän muitakin. 

Mutta politiikka on armotonta, joskus oikeudenmukaistakin. Sen saivat kokea entiset perussuomalaiset, Siniset-ryhmän perustaneet kansanedustajat, joista yksikään ei uusinut seuraavissa vaaleissa valtakirjaansa Arkadianmäelle. Nyt kysyn Timo sinulta omilla sanoillasi: "Miten teit ja meni niin kuin omasta mielestä?" 

Sanonta kuuluu, että rotat jättävät uppoavan laivan. Niitä tyhmempiä ovat sokeasti seuraa johtajaa ihmiset, jotka hyppäsivät hyvin puksuttavasta persujunasta Timon perässä uppoavaan laivaan. Yhtenä laivarottaa viisaampana pidän joukossa ollutta kansaedustaja Kike Elomaata, joka käsitti veneen uppoavan ja hyppäsi takaisin. Hänen poliitinen uransa jatkuu eikä loppua näy.

Poliitikkojen joukossa on myös niitä, jotka ymmärtävät olla hiljaa, kun ja jos ei ole mitään sanottavaa. Sukunimikaimani ei kuulu heihin. Vaan tämä tiedotusvälineiden lellikki jatkaa tyhjän louskutustaan kai niin kauan kuin jutut myyvät ja yksikin kuuntelee tai lukee. Persujunassa hän ei ole enää edes Jere Jarruvaunussa, mutta silti hän juoksee kiskoilla sen perässä kuin Vesku Loiri äitiä huutaen Mikko Niskasen elokuvassa Pojat. 

Mutta on Timo Soinissa jotain mitä arvostan suuresti. Hän ei koskaan julkisesti parjannyt Tony Halmetta, joka itse ei lopulta enää jaksanut elää: "En ole Tony Halmeen kohdalla ollut puolueeton. Olin ja olen hänen puolellaan. Aina ei ollut helppoa. Kavereita oltiin, vaikka sydän märkäni. En hyväksy kaikkia Tonyn tekemisiä, mutta miehen hyväksyn."