Mekin näyttäisimme toisenlaisilta, jos voisimme nähdä itsemme muiden silmin

Karhunköynnökset ovat monivuotisia ruohoja, joilla voi olla pituutta useita metrejä. Niillä on herttamaiset, isot lehdet ja suppilomaiset valkoiset kukat ovat yksittäin lehtihangoissa. Karhunköynnöksiä kutsutaan usein myös nimillä elämänlanka ja isokierto. Niiden elämää olen seurannut monena vuonna. Kun ne ottavat syleilyynsä toisen kasvin, vaikkapa maitohorsman, lähtee kuristusotteessa lähes aina henki.

Suomessa valkokarhunköynnöksen on arveltu kasvavan alkuperäisenä saariston ja eteläisten merenrantojen pensaikoissa, ruohostoissa ja leväkasaumilla. Tämä käsitys on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu ja todennäköisemmin kasvi on meille tuotu, mahdollisesti jo 1700-luvun puolella. Ensimmäinen kirjallinen tieto lajista on vuodelta 1754. 

Jokilaakossa on muitakin virallisesti ei toivotuja mamukasveja, jotka ovat sinne päätyneet tavalla tai toisella. Kuten kuvan tuntematon. Nimikin minulla on tai ainakin oli jossain. Ehkä se on joku lilja. Monestakaan en tiedä nimeä, mutta lupiinin sekä Himalajan balsamin tunnistan, joka on virallisestikin lainsuojaton. Sen siemenet nukkuvat sen verran pitkään talviunia, että yksivuotisena se ei ole kyenneet syrjäyttämään aikaisin keväällä heräävää paikalliskasviväestöä nokkosineen ja horsmineen. Puolensa on pitänyt hyvin mesiangervokin.

Luonnonsuojelualueen keskellä asuvana luulen käsittäväni jotain luonnonsuojelusta. Ihmisen hävittämisen vimmaa sen sijaan en aina käsitä. Osan meistä on täysin mahdotonta tulla toimeen ympäröivän ja alati muuttuvan luonnon sekä välillä muualta tulleiden ihmistenkin kanssa.

Erilaisuuden sietämättömyyden vimmassa jotkut onnistuvat valjastamaan muutkin palvelemaan suvaitsemattomuuttaan. Sen johdosta esimerkiksi yhteiskunnan istuttamat liikenneympyröiden kurttiruusutkin ovat saaneet tappotuomion ja monia työntekijöitä onkin valjastettu hävitystyöhön.

Sama on eläinten kohdalla. Inhokkeja on monia, kuten supikoirat. Ensin ihminen toivotti ne tervetulleiksi häkkielämään kauniin turkkinsa vuoksi, mutta aina joku onnistui myös livahtamaan vapaaksi luontoon. Heimoveljiä tuli rajan takaa Venäjältäkin. Nyt rakennetaan satojen kilometrien aitaa, etteivät naapurimaan kansalaiset pääse Suomeen paremman elämän toivossa. Sama kolmen metrin este taitaa pitää niin supit, sudet kuin hirvieläimetkin rajan takana. Vaikka supi syö nälkäänsä maassa olevia linnunmunia ja poikasia, pääosin se on kasvissyöjä. Ilman sitä taitoa se ei köntyksenä selviäisi edes hengissä luonnossamme. Kasviksia kävyn siemenineen syö oravakin, jolle kelpaavat ateriaksi puissakin kotiaan pitävät linnut. 

Mutta joku eläin onnistuu saamaan lain suojan. Näin kävi tänä keväänä maamme ainoalle myrkkykäärmeellemme, joka kyllä on saanut elää vapaasti Jokilaaksossa muutenkin. Ehkä kyy on minulle myös hyötyeläin, sillä se aterioi vuodessa noin 200 punkkia syömällä niiden alkukotieläimiä.

Sama suvaitsemattomuus on kai ollut olemassa iät ja ajat. Isäni opetti minulle jo lapsena, että kavahda kolmea asiaa; ryssiä, jehovia ja mustalaisia. Inhokkeja on kansalaisuudesta tai heimosta johtuen tänäkin päivänä. Vielä lähtötelineissä oleva hallitus kiristi maahanmuuttopolitiikkaa ennenkokemattomalla tavalla, jonka osin ymmärrän. En itsekään tahdo Suomeen ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisia katujengejä Ruotsin tapaan.

Tuli tulorajoja, työvelvollisuutta, vähimmäispalkkasäännöksiä ja vaikka mitä muita vaatimuksia. Joka kyllä kolahtaa sinne minne pitääkin, mutta myös muualle. Jos joku on tuomassa vaikka Aasiasta vihittyä puolisoa, on edessä entistä takkuisempi tie. Paljon takkuisempi kuin itselläni, kun elän Thaimaassa osan vuodesta omillani. Mutta jos joku on tulossa sieltä tai muualta rahakirstun kanssa, elääkseen myös omillaan, taatusti ilman suomalaisen yhteiskunnan rahoja, ei se käy, sanoo nykyinen hallitus ja sen myötä eduskuntakin.