Elämää ilman katkeruutta

Carlos Santana, (Autlán de Navarro, Jalisco, Meksiko) on minua kolme vuotta vanhempi meksikolainen kitaristi. Hänen perustamansa Santana -yhtyeen levyjä on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta ja yhtye on palkittu yhdeksällä Grammyllä. Lisäksi kitaristi on saanut yhden henkilökohtaisen Grammyn. Hänellä on monta hyvää biisiä. Tässä yksi. 

Elämä on opettanut miehelle myös viisautta: "Sen sijaan, että haluaisin passittaa jonkun kadotukseen ikuisiksi ajoiksi, ajattelen hänet pienenä lapsena. Siten näen hänessä valoa. Jos toivon hänet mielessäni helvettiin, menen mukana sinne. Jos vuorostani lähetän hänet valoon, tiedän meneväni itse perässä."

Aurinko nousee aina. Joskus sitä vaan joutuu odottamaan kauemmin. Välillä vuositolkullakin. En silti koskaan ole kokenut olleeni itseltäni hukassa, vaikka olen ollut kuin lastu virran viemänä ja läträsin viinan kanssakin tolkuttomasti parempaa polun päätä etsien vuosikymmenen. Ilman päihdekokemusta olisin ehkä ollut pintaliitäjä koko elämäni. 

En silti ole koskaan oikeastaan tiennyt mitä elämältäni odotan tai haluan. Vuosikymmenten aikana on sen sijaan tullut selväksi mitä en halua. En esimerkiksi tahdo ennenaikaisesti hautaan, vaikka joskus olen ollut syyvällä risukasani alla mistä yksikään auringonsäde ei minua tavoittanut.

Aikani siellä omien valintojeni tai muiden lyömänä oltuani, taas kerran kurkistin peiton alta aamulla. Katsoin ikkunasta ja kysyin mitä elämällä on minulle tarjottavana? Huomasin, että samaa vanhaa harmaata paskaa ja vedin peiton takaisin korvilleni. Yhtenä aamuna oivalsin jotain muuta. Ymmärsin elämän kysyvän ruudun takaa mitä minulla on sille tarjottavana?

Oivallus tuotti lisäkysymyksen. Jos en halua ihmisten kävelevän kasvojeni yli, niin miksi makaan lattialla? Eikä kauaakaan, kun huomasin esimmäisten valonsäteiden pilkottavan risukasani alle. Viimein olin valmis kaivautumaan henkisesti takaisin elämänmakuiseen ja rosoiseen, joskus melankoliseen elämääni.

Mutta muutakin käsitin. Oli aloitettava siivous sieluni sopukoissa, jonne oli pesiytynyt useampikin katkeruuden siemen. Ne johtuivat toisista ihmisistä tai suhtautumisestani heihin tai heidän tekemisiin. Huomasin olevani samassa tilanteessa kuin rakkauksienkin suhteen. Jotka eivät ole lopullisesti kateissa, vaikken kokisi rakkautta. Kateissa ne ovat silloin, jos en haluakaan rakastaa. Sama oli katkeruuden siementen ja juurienkin kanssa. Oli kyettävä, mutta ennen kaikkea haluttava antaa anteeksi muille sekä itselle.

On sitten taivasten valtakuntaa tai ei, jonne ei pääse anteeksiantamattomin sydämin, armottumuus ja katkera mieli pilaavat elämän. Se ei ole sama asia kuin punttien tasaaminen, jota välillä harrastan. Sillä joskus toisen posken kääntäminen on sama kuin makaisin taas lattialla hyväksyen kaiken ylikävelyn. Siihen minusta ei enää ole, vaikka punttien tasaus tuottaa vain harvoin hyvän mielen.

Joku on sanonut, että maailman pisin matka on kävellä toista puoleen väliin vastaan. Mutta eihän se ole totta. Vaan vielä pitempi on kävellä loppumatkakin toisen luo varsinkin silloin, kun hän ei tiedä, ei ymmärrä eikä halua nähdä tuottamaansa tuskaa. Tai ehkä joskus näkeekin, muttei tahdo muuttua, sillä jotkut saavan elinvoiman pahoinvointiinsa katkeruudesta ja tuskan tuottamisesta.

Tätähän me monet teemme myös ymmärtämättä. Vaikka tulenkin juttuun kaikkien kanssa, on minullakin läheisiä, jotka kokevat pärjäävänsä itsensä kera paremmin, jos eivät ole missään tekemisissä kanssani. Syitä en tiedä ja vaikka tietäisin, en ehkä ymmärtäisi heidän haluamallaan tavalla. Mutta ei ole hyväksi antaa auringon laskea vihan tai katkeruuden yltä. Silloin risukasamme on alati piilossa valolta. Ehkä jollakin on hyvä olla siellä tai se on ainoa elämänmuoto, jossa kokee voivansa ylipäätään elää. Vaikka täysillä elämisen sijaan vain kituuttaa päivästä toiseen 😥.