Tänään on pohjoisella pallonpuoliskolla kesän pisin päivä, joka alkoi heti aamusta pikku puuhastelulla. Morakot istui nimittäin pitkän suostuttelun jälkeen ruohonleikkurin puikkoihin ensimmäisen kerran elämässään. Sillä siellä missä hän asuu ja minäkin toivottavasti monena tulevana talvena, ei talojen pihoissa nurmea koneella leikata. Vaan käsin, jota sitäkään ei Tata tee. Vaan kuokkii aamuisin tunnin ruohontupsuja kuokalla juurineen. Silti ne kasvavat aina uudelleen 🤣.
Pari, kolme kertaa Morakot on kävellyt mukanani Jokilampien uimalaiturille ja katsellut pyyhettäni pidellen, kun pulahdan veteen. Eilen hän kysyi missä ovat kalastusvälineeni huomattuaan siellä täällä kalan loiskahduksen veden pinnalla. Onkivapakin on, mutta sen käyttöönoton sijaan otin oksan haarasta "osaomistuskoira Niilon katiskan", jonka heitin iltasella veteen. Aamulla sen koimme ja se oli tyhjää täynnä. Siispä ainakaan tänään emme syö omien vesien kalaa.
Niin kauan tai sen verran olen Jokilaaksossa asunut yksin, että olin vallan unohtanut kuinka paljon toinen ihminen tuo elämää ja kompromisseja arkeeni luonnon keskelle, vaikka vain olisi läsnä. Tatan kylläkin huomaan olemisen sijaan haluavan touhuta yhtä ja toista pitkin päiviä, kuten Thaimaan Phatthalungissakin. Siitä vähäisin ei ole ruuan laitto ja puuhastelu hehtaarin pihapiirin vihreyden kimpussa, joka saa kyytiä. Saakoot, ajattelen, sillä kaikki sekin kasvaa uudelleen.
Laitan päivän blogini päätteksi Gizmon linkin, kuinka hän kirjoittaa päivän julkaisussaan tästä päivästä täällä ja kaukana Thaimaassa: https://thaimaansuomalainen.com/kesan-pisin-paiva-tanaan/.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti