Tyhjänlänkyttäjä Soinit

Eilen kerroin mielipiteeni Timo ei sukua Soinista, joka saa äänensä julkisuuteen, sanoo hän mitä tahansa. Minä en saa, eikä ole niin väliksikään. Kunhan länkytän omilla kanavillani, joita milloin mitkäkin ja minkäkin firman oikolukijat ja sensuuri eivät lyhentele eivätkä muuta. Paitsi Facebook, joka laittaa koko kanavan joskus jäähylle, kun joku survaisee liian henkilökohtaisesti vyön alle tai laittaa oman lapsensa kylpytynnyristä kuvan, jossa vanhempien silmäterä temmeltää Luojan luomassa asussa. Ymmärrän sen ja en ymmärrä, sillä pervoja on moneen lähtöön. Aina uimahallien pukuhuoneiden ja toilettitilojen salakameroista lähtien. 

Se siitä. Mutta minä puhun (lue kirjoitan) Petteri Orpon (kok.) hallituksen ohjelmaluonnoksesta, jossa sanotaan, että ensimmäinen sairauspoissaolopäivä on tulevaisuudessa omavastuupäivä, jolta työnantajalla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa, jos työehto- tai työsopimuksessa ei ole sovittu toisin. Jos sairausloma kestää yli viisi vuorokautta, omavastuuta ei ole, eikä silloin kun työkyvyttömyys johtuu työtapaturmasta tai ammattitaudista.

Tästä parahti jo ennen ohjelman julkaisua vasemmisto, kuinkas muuten. Aivan kuin palkkatyössä olevien asia ei muita koskisi tai muut eivät välittäisi. Mutta se koskee kaikkia riippumatta siitä missä poliittisella värikartalla istuvana kahvi- tai tupakkataukoani työpaikallani vietän, olen palkansaaja tai -maksaja.

Suomalainen puoluepolitiikka on kuin seinälläni oleva käkikello punnuksineen, viisareineen, heilureineen ja kukkumisineen. Poliittinen vaalikello käy oikealle tai vasemmalle kallellaan, näyttää aikaa kulloisenkin hallituksen värin tahdissa ja kukkuu sen mukaan. Yhtä mieltä ollaan vain harvoista asioista. Yhdessä asioiden hoitamisen sijaan aikaa ja voimavaroja menee erimielisinä olemiseen, usein pelkästään siksi kuka sanoo. 

Yli 200-sivuisessa hallitusohjelmassa riittää lukemista ja ruotimista kaltaiselleni, hieman yksinkertaiselle ja omituiselle kansanedustajien palkan tai palkkion maksajalle. Nyt väistyneestä Ison Kukkulan laumasta löysin vain yhden hyvän puolen ja ihmetyksen aiheen. Tarvittiin korona ja Ukrainan sota, että 200 hengen väki puhalsi yhteen hiileen. Kansalle kerrotun mukaan Suomi sukelsi taloudelliseti syvälle samoista syistä. En tiedä ollaanko selvitty hukkumatta väistyvän hallituksen ansiosta vai siitä huolimatta.

Mutta pieni ihminen kun olen, yritän ajatella sen kokoisia asioita, joista oikeasti ymmärrän jotain. Kuten yhden päivän sairauksista, joita itsekin podin 15 vuotta. Olin liian kyvytön tai haluton sovittamaan yhteen illan tai viikonlopun bailaamista ja työelämää. Yritin kyllä kahdellakin tavalla. Kun istuin keskiviikkoyönä kantakuppilani baaritiskillä aamukolmeen ja könysin seitsemäksi tai kahdeksaksi töihin, passitti pomo kotiin. Ja antoi viimein lopputilin, jos en onnistunut pysymään piilossa tai näyttelemään selvempää kuin olin.

Toinen harrastamani tapa olivat yhden päivän sairaudet, joita oli krapulan lisäksi varsinkin, kun aamulla löytyi sängynjalan juuresta yön vanhaa, juomatonta viinaa. Pomo joskus ihmetteli ääneen, että kumman usein sattuvat sairastumiseni maanantaille.

Kun siirryin eri leiriin kuin prosenttijuomat, loppuivat maanantain sairaus- (lue rokuli) päivät, joista työnantaja maksoi palkan. Yritin oikein penkoa muistini sokkeloita löytyisikö 30 vuoden raittiista Sininauhan ja Katulähetyksen työhistoriastani ainuttakaan yhden päivän sairautta, jolloin en ollut työkykyinen. Ehkä olen outo tai niitä harvoja, jotka ajattelevat ja sanovat ääneen, että kohmelopäivistä tai muusta venkuloinnista ei kenenkään kuulu saada eikä maksaa liksaa.