Puhtaat pulmuset ja pikku kriminellit

Eilen kirjoitin maailmasta, joka kohtelee kaltoin aikuisia jopa niin, että pysäköinninvalvojat tuikkaavat maksulapun tuulilasin pyyhkijän alle kuljettajan laulaessa jälkikasvun koulun kevätjuhlissa suvivirttä.

Suomessa ei ole koulupakkoa, mutta oppimisvelvollisuus on, joka taitaa päättyä 16-vuotiaana. Jokainen lapsi Suomessa onkin tavalla tai toisella opintiellä vähintään kymmenen vuotta. Päiväkodeista ja esikouluista lähtien, mutta muutenkin opimme hyvää sekä valitettavasti myös pahaa. Varmasti jokainen vanhempi toivoo kaikkien, mutta varsinkin oman lapsen olevan koulun ja kodin puhdas pulmunen, josta kasvaa noin vaan suitsait vastuullinen aikuinen.

Näin oli omakin laitani äitini haaveillessa lasten luvun mukaan kolmesta ylioppilaslyyrasta rintapieleensä. Hän ei saanut ensimmäistäkään, joka oli yksi vanhempieni asettamista odotuksista lapsilleen. Mutta vain minusta oli kasvamassa äidin ja isänkin pikku kriminelli, jolle ei pahanteko eikä vilpillinen elämä ollut vierasta. Koulussa rehtori sanoi puhuttelussaan, että olen "oikein koulun mätämuna, joka on kuuluisampi kuin yksikään opettaja". Sellainen minä olin, vaikka sydämessäni olin vain pieni rääpäle.

Kun luen somesta ja välillä lehdistäkin jostakin lapsesta, joka jutun mukaan on tullut kaltoin kohdelluksi ja kiusatuksi kavereittensa tai hieman vanhempien toimesta, tiedän osan olevan surullisen totta, vaikken kaikkea uskokaan. Oma elämänkokemus ja muutama vuosi käräjäoikeuden tuomarina opettivat minulle, että ennen tuomiota, on se vapauttava tai ei, on syytä kuunnella molempia osapuolia. Uskomalla oman lapsenkin muunneltua totuutta tai näyttelemällä, että uskoo, tulee tukeneeksi jotain aivan muuta kuin elämän nykyisiä ja tulevia tosiasioita. 

Näin oli oma laitani lapsesta lähtien. Talvella laskin mäkeä puolihullun lailla paikoista, joista kukaan muu ei laskenut ja katkoin monesti sukseni. Kotona selkäsaunan pelossa ja uusien suksien toivossa selitin sekä valehtelin varsinkin isälle, että "aivan yllättäen, aivan tasasella hiihtäessä katkesivat" ja isä oli uskovinaan. Siskoni Irmelinkin painostin todistajaksi vakuuttamaan valehteluani. Lapsuudessani, nuoruudessa ja nuorena aikuisenakin tein paljon sellaista, joka ei päivänvaloa kestänyt, vaikka näyttelin puhdasta pulmusta. 

Nyt yli seitsemänkymppisenä leppoistajana en vieläkään tiedä kuinka vanhempani ja yhteiskunnan olisi pitänyt minua kasvattaa, etten olisi kulkenut vuosikymmenen tai kaksikin öitä, hämäriä kujia ja laitapolkuja. Minulla oli hyvät vanhemmat, jotka yrittivät parhaansa.

Ehkä kaltaisilleni ainut oikea lääke olisi puhuminen ja sen jälkeen puhuminen sekä opetus ja kasvatus elämään niin koulussa kuin kotonakin, mutta myös muualla. Sen sijaan, että keräsin pitkin kesiä kasveja ja opettelin niille latinankielisiä nimiä ja heimoja, olisi pitänyt olla enemmän oppia tähän päivään sekä tulevaan. Siihen kuinka suhtautua, kun paras kaveri hylkää, kun ei ole tyttö- tai poikaystävää, kun vanhemmat eroavat tai juovat joka viikonloppu tai läheinen sairastuu vakavasti, yrittää itsemurhaa jne. Mutta ei riitä, että kuka tahansa sanoo tai neuvoo. Sillä niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisillakin on auktoriteettejä ja esikuvia, joiden askelilla on toinen kaiku kuin opettajilla ja vanhemmilla. 

Nuorena haaveilin kilpa-autoilijan urasta, kun televisiosta tuli Valion maitomainos, jonka vuosikymmenten jälkeenkin muistan kuin eilisen. Baarimikko laittoi pitkin baaritiskiä liukumaan, ohi whiskylasien ja oluttuoppien, täyden maitolasin. Jonka Ari Vatanen otti kiinni pitkän tiskin päässä, nosti huulilleen ja joi tyhjäksi yhdellä huikalla muiden katsoessa ihmetellen. Sen jälkeen hän hymyili ja pyyhki mielikuvissani suunsa hihaansa. Pitkään ajattelin, etten minäkään halua juoda koskaan kaljaa enkä viinaa, vaan olla kaikin tavoin kuin ralliautoilija Vatanen.