Kohti tulevaisuutta

Eilinen toi tullessaan Thaimaan auringon alta saman auringon alle Suomeen ja Jokilaaksoon Morakotin noin kolmeksi kuukaudeksi. Mukavaa, vaikka yhteinen kielitaitomme sanavarastoineen on varsin rajallinen. Se mitä on, on englantia, jota olen koulussa opiskellut nolla tuntia. Niinpä opettajinani ovat toimineet Villin lännen ja muiden elokuvien sankarit John Waynestä Clint Eastwoodiin ja Brigitte Bardotista Marilyn Monroeen. Oma annoksensa on televisiosarjoista Dynastia ja Dallas. Sieltä tietty iki-ihana alkoholisti Sue Ellen ja monet muut.

Helsinki-Vantaan lentoaseman toiminnot uusine terminaaleineen ovat asettuneet tai asettumassa uomiinsa, vaikka valmiiksi tämä vuorokauden jokaisena tuntina elävä, valtakuntamme kansainvälisin paikka ei milloinkaan tulekaan.

Automatiikkaa lienee enemmän kuin yksikään ihminen yksin tietää. Minäkin sain maistaa siitä osani, kun ajoin autolla lyhytaikaiseen parkkiin noutamaan Morakotia. Puomit nousivat automaattisesti sitä mukaa, kun täynnä olevalta pysäköintialueelta vapautui paikkoja. Kun lähdin pois, maksoin pysäköinnin terminaalissa automaattiin, jonne syötin Vanhan rouvan rekisterinumeron. Sen laite oli saanut järjestelmän kuvattua aiemmin sisääntuloni kellonaikoineen. Niinpä maksulaite tiesi rekkarin näppäiltyäni milloin ja millä tulin sekä mitä oloni parkissa maksaa. Tapauksessani noin puolitoistatuntia oli 10 euroa. Lähtiessäni kamera kuvasi taas minut, mutta varsinkin autoni ja totesi pysäköinnin maksetuksi. Joten puomi aukesi jälleen ja hopeanharmaa Vanha rouva Avensis oli vapaa kuljettamaan Morakotin ja minut vaikka maailman ääriin.

Tunnin verran ennen sitä venttailin terminaalissa ja katselin Suomeen saapuvaa, jatkuvaa ihmisvirtaa. Ei näkynyt lamaa eikä taantumaa. Ehkä parhaiten tai ainakin aidoiten riemunsa saapuvista näyttivät koirat tunnistettuaan tutun tulijan. Sitä oli hauska seurata. Aivan kuin ne olisivat tienneet ketä odottaa.

Jokilaakso ja sen mukana minä saamme täksi kesäksi elämää jollaista Duokodissa ei ole aiemmin ollut. Ruokapöydän antimiinkin tuli heti tuulahdus Aasiaa tai oikeastaan enemmänkin, sillä ajoimme kaupan kautta kotiin. Sen lisäksi Tatan matkalaukussa oli toistakymmentä kiloa syötävää. Voi olla, että joistakin tuotavista olisi tullihenkilöilläkin ollut sanottavansa, sillä Morakotin ystävät olivat matkaeväiksi kertoneet, että vie sitä ja sitä, niitä ei Suomesta hevin löydy.

Löytyy tai ei, nyt pursuaa Merikonttikoti syötävää ja vähän muutakin enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja aivan kuten ajattelin sekä ennakoin, koko syömähomman sydän on hankkimani riisikeitin ja kotini varusteisiin jo aiemmin kuulunut laadukas, jotenkin timanteilla terästetty paistinpannu. En enää muista tarkemmin miten sitä ostaessamme markkinoitiin. 

Tuntuu oikein hyvältä jakaa merikonttikotielämää pitkästä aikaa ihmisen eikä ainoastaan vapaan luonnon kanssa. Jos johonkin apuja kaipaisin, olisi se jotain, joka auttaisi Morakotia kokeilemaan mustikanpoimintaa. Tästä tai mistä tahansa siihen liittyvästä vinkistä ja neuvostakin olisin kovin kiitollinen. Joten please 🙏.