Nyt ei ollut yöllä kylmä

Kuten eilen tuumailin, jatkoin Jokilaakson yösijojen ja vuoteiden testaamista. Kylmän torjuin onnistuneesti penkomalla varastoista sähkölämmittimen. jonka laitoin telttaan 9000 kilometrin päästä tuomani pölkyn siivun päälle. Napsautin sen tuottamaan lämpöä, kun yö ja Nukkumatti jo kurkkivat Päiviksen eilen ompeleman verhon raosta. Palatakin piti, sillä unohdin puhelimeni hänen Jokela-kotiinsa. Sain matkaevääksi myös korvapuustin ja Lidlin hukkapussista yhtä ja toista. Niitä mutustin aamukaffen kanssa. Juhlamokkaa Moccamasterilla ja tilkkanen hunajaa makeutukseksi.  

Yö oli reippaan asteen lämpimämpi ja puoli seitsemän mittari näytti 7,9 C°. Suomalainen kesäyö oli kauneimmillaan, jonka aistiminen teltassa on aivan toista kuin Merikonttikotini teräskuorien sisällä. Vaikka kesäsade joskus tunnelmallisesti ropiseekin kattoon. 

Kuuloaistista iso osa on jäänyt viimeisen vuosikymmenen, kahden aikana polkujen varrelle, niiden mukana paljon lintujen ääniä. Jotain niistä kuitenkin kuulen edelleen. Oli mukava herätä puoli viisi sepelkyyhkyn huhuiluun. Heinäsirkan sirkutusta en ole kuullut enää pitkiin aikoihin, joita kyllä Jokilaaksossakin asustelee.

En ole milloinkaan harrastanut lintukotojen siivousta, vaan ajatellut, että siivotkoon itse kotinsa. Lähiaikoina tai -vuosina on kyllä pönttöjen uusimista edessä, sillä Sininauhasäätiön lahjoittamat, siivekkäiden asumukset, ovat aikansa eläneet, ainakin lintumaailmassa. Luulen kyllä ja tiedänkin, että pöntössä, jota tiainen tai sieppo ei enää perheelleen kelpuuta, jatkaa eloaan pienen pieniä asukkaita seiniäkin syöden.

Hyönteishotelleilla ei ole Jokilaaksossa pitkää ikää, sillä tikat kaivavat verkkojen raoista ontot putkilot eli hyönteisten kodit esiin. Arvatenkin niistä löytyvissä aterioissa on jotain samaa kuin lintukotojen seinissäkin. Tikat ja oravat kyllä syövät pääsääntöiseti pöntöistä lintujen munat ja poikaset, jos en vahvista suuaukkojen ympärystää metallilevyillä.

Vaikka luonto Jokilaaksossa ja sen luonnonsuojelualueella saakin elää elämäänsä paljon ihmisen siihen puuttumatta, tapaa hyttynen matkansa pään käsivarrellani. Ehkä ruokapöytä, suu täynnä vertani, onkin toiseksi paras paikka naishyttysen kuolla.

Monesti olen toivonut ja pyytänytkin luonnon asiantuntijoita tutkimaan ja kertomaan mitä kaikkea ympärilläni tapahtuu, jota en käsitä, vaikka näkisinkin. Parhaimmillaan he ovat luvanneet valmistuvat aikaansaannoksensa postilaatikkoomme, mutta siinä kaikki. Ei ole näkynyt, kuten ei valokuvaakaan keskisuomalaiselta hevostilalta, jolle lahjoitin viimeisen päälle kunnostuttamani Jesse-hevosen reen.

Antamieni lupausten pitäminen on itselläni kurssissa ja kunnia-asia. Jos jätän lupaukseni täyttämättä, jota sitäkin tapahtuu, johtuu se unohtamisesta, harvoin jostain muusta, sillä pidän sanani. Ehkä elämäni suurimmat lupaukset ovat liittyneet perheisiini. Kaksi kertaa olen papin edessä luvannut rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Ne pidän, näin sydämessäni koen, vaikkemme loppuun saakka ole mahtuneet samojen kattojen alle. Näin on myös poikani laita, jonka lupasin osaltani luotsata aikuisuuteen ja rakastaa aina.