Ennen oli ennen, sitten tuli sitten, nyt on nyt ja huomisesta emme tiedä

Kun olin lapsi, toivoin aina kesää. Toki odotan sitä joka vuosi iästä riippumatta. Meillä oli kuitenkin jo silloin teltta ja tivasimme malttamattomina sen pystytystä, isäni tekemän leikkimökin viereen. Odotuksen tuskaa lieventämään vanhempani laittoivat Soputelttamme joskus keittiön laittialle. Siinä me yövyimme. Ehkä isä ja äiti sekä Mirri tai Tepsu kissakin joskus, en muista. Saattoipa siellä välillä olla Jeri koirakin. 

Sen suhteen lähes 70 vuoteen, ei ole paljonkaan muuttanut. Sillä kun joku suvi sitten hankin muutamalla kympillä elämäni halvimman teltan, pystytin sen Merikonttikotini laittialle. Siinä yövyin sisällä ja ulkona, en siskoni, vaan osaomistuskoira Niilon kanssa. Ennen Nukkumatin tuloa, Niilon jo vedellessä tirsoja jalkojeni päällä, katselin teltan kattoa elämästä kiitollisena ja olin kuin juuri pyöräilemään oppinut 5-vuotias lapsi.

Syntymäkotini pihanurmikon teltassa ei ollut koskaan kylmä. Mutta nyt on toisin. Joko kesä tai minä, ehkä molemmatkin ovat muuttuneet, sillä viime yön vietin mainitsemassani Pop-up teltassa ja oli kylmä. Olin kahden vaiheilla kahden aikaan siirrynkö sisään lämpimään vuoteeseen vai sinnittelenkö aamuun. Valitsin jälkimmäisen enkä ryöminyt edes loistavan makuupussini sisään, vaan otin rennosti pussi peittonani.

Nukuin hyvin. Aamulla heräsin totuttua lähes kaksi tuntia myöhemmin. Puoli seitsemän aikaan, auringon jo noustua oli ulkolämpötila 6,7 C°. Vaikka aamuyöstä oli viluista, vietän samassa teltassa myös ensi yön. Joskin siirrän peräkärryssä olevan matkaparivuoteeni toiseen paikkaan, sillä harkitsen otanko yöavuksi sähkölämmittimen.

Nyt olen vähintään koeyöpynyt kaikki Jokilaakson 6-8 yösijaa, joista kaksi on kapeutensa ansiosta sopuisten ja hoikkien pariskuntien parivuoteita.

Kun myimme Matkakotimme, lumi romahdutti seuraavana talvena sen sääsuojan, 12-metrisen pressukatoksen, jonka jätteet siivosin viime kesänä. Tänä vuonna olen siistinyt lisää ja tehnyt katoksen tilalle matkailuajoneuvolle paikan, johon siihenkin toivotan satunnaiset yöpyjät tervetulleiksi.

Jollain lailla Jokilaakso on puitteiltaan valmis ja jollain lailla se ei ole sitä koskaan. Joka vuosi, usein Aasian auringon alla on virinnyt jotain uutta. Niitä sitten toteutan yksin, mutta vähän myös Päiviksen kanssa. Tänään menen hänen luokseen ja hän ompelee hankkimani verhon sopivaksi matkaparisängyn sisäänkäynnin eteen.