Kävelijät kävivät Hyrylässä

Päivälleen 70 vuotta sitten Pekka Viljanen, lempinimeltään Kävelyapostoli, osallistui Helsingin olympialaisten 50 km kävelyyn, jossa hän sijoittui neljänneksitoista käveltyään lähes 5 tuntia. Suomalaiset eivät koskaan voittaneet matkalla ainuttakaan olympiamitalia. Sen sijaan maailmanmestaruusmitaleita on kaikkia värejä yksi Valentin Konosen ja Reima Salosen tuomina.

Olympialaisissa 1952 maratonin lisäksi myös 50 km kävelijät kävivät Tuusulassa kääntymässä. 50 vuotta kisojen jälkeen asennettiin moottoritien varteen, kallioleikkaukseen muistolaatta kävelyn kääntöpisteen kohdalle. Paikka on melko lailla syntymäkotini Korpintien, nykyisen Korpinkujan kohdalle. Maantiekylässä vastaavasti on pieni kivipaasi, sillä Mätäkivenmäen alla kääntyivät maratoonarit takaisin palatakseen stadionille Helsinkiin. En tosin tiedä mistä he lähtivät matkaan. 

Viime kisayö antoi kaipaamaani kisailoa, kun riemuitsin Viivi Lehikoisen 400 metrin aitajuoksun tulosta. Vaikka hän ei jatkoon päässytkään, työnsi hän historiaan Tuija Helanderin 35 vuotta vanhan Suomen ennätyksen. Samoissa kisoissa, samana yönä Camilla Richardsson keskeytti 5000 metrin juoksunsa juostuaan matkasta kaksi kolmasosaa. Oli kuulemna kuuma eikä hän saanut henkeä ja lisäsi, ettei kuitenkaan halua selitellä 👍🤣.

Kun lopetin työpanokseni ja itseni myymisen muille, on se muuttanut vuosien saatossa vuorokausirytmiäni, jos siinä enää mitään rytmiä onkaan. Jotain rutiineja on kuitenkin, sillä jos en heräisi nykyisin aamuyöstä muutenkin, en varmaankaan katsoisi kisoja. Moni mielenkiintoinen ohjelma jäikin aikoinaan katsomatta itselleni kelvottoman lähetysajan vuoksi.

Oikeastaan nykyisin en juuri kelloa tarvitse ja minulle ehkä riittäisi viikonpäiväkello, josta näkisin maanantait, kun Aku Ankka ilmestyy. Postilaatikolla käyn kylläkin lähes päivittäin, sillä sen yläpuolella keikkuu postintuojille amppelissa kypsyviä pieniä tomaatteja. On mukava ajatella, että he saisivat joskus Soiniityntien kohdalla työtä tehdessään suunsa makeaksi. Taitavat kyllä mennä vihannekset suurelta osin omaan suuhuni.

Yön urheilusession jälkeen juutun joskus sohvalle katsomaan aamu-tv:tä ykköseltä ja kolmoselta sekä vähän lastenohjelmiakin kakkoselta. Ohjelmat ovat täynnä milloin minkäkin alan ja aiheen asiantuntijoita. Lähes kaikki tarjottu anti ja tietämys ovat jotain sellaista, joita en ole koskaan tarvinnut enkä tule tarvitsemaankaan. Välillä pohdinkin kuinka ihmiset täyttivät päivänsä ja varsinkin iltansa, kun ei ollut radiota, puhelinta, televisiota, tietokoneita eikä kämmenenkokoisia älylaitteita. Nykyinen muotisana on "haasteellista", mutta eikö elämä ole ollut sitä iäti?

Joskus olen Jokilaaksossa seurannut kaneja ja pohtinut mitä ne tarvitsevat onneen tai päiviensä täytteeksi. Kun aika on, etsii tyttökani poikakanin ja toisinpäin. Sitten on tovin fuki fuki, jonka jälkeen tuleva äiti kiikuttaa päivätolkulla ruohonippuja suussa rakentaessaan noin kuukauden kuluttua syntyville lapsilleen synnytysosastoa ja kotia. Pian pihassa viilettääkin pieniä pupuja. Kaniperheen onni on täydellinen ja niin vähän siihen tarvitaan. Sitä kaikkea katsellessani olen pohtinut omaa ja muidenkin tekemisiä, enkä hevin keksi mikä tai tai kuka tekisi elämänsä aikana turhaa ja tarpeetonta ihmistä enemmän.