Olen asunut vuosikymmeniä ympärilläni hoidettu puutarha. Jokilaaksoon verrattuna tuntui silloin, että luonnossa ei mikään muutu. Kottarainen, kirjosieppo ja tiaiset tulivat aina samoihin pesäpönttöihin, joihin varpuset tekivät ryöstäretkiään. Räystään alla oli pääskysten maailma ja heinäsirkat soittivat säveliään. Nurmi kasvoi, karviaiset ja viinimarjat kypsyivät. Niiden ympärillä oli perunaa, rapalperia ynnä muuta ja mehiläisyhdyskuntia. Pihan perällä valmistui kompostituote, jonka päällä kasvoivat kurpitsat. Silloin tällöin vilahti jokunen hiiri ja rottakin, joita kissamme jahtasi. Tätä kaikkea ihmetteli västäräkki pihakiven päällä pyrstösulkiaan heilutellen.
Vaikka Jokilaaksossakin on jollakin lailla hoidettu pihapiiri, on siellä villi ja vapaa, alati muuttuva luonto enemmän sekä eri lailla läsnä. Kun viime vuonna seuranani oli pihapöntöissä paljon tiaisia ja jokunen kirjosieppokin, tältä osin kaikki on surullisemmin toisin. Vuosien ajan lähistöllä oli vain yksi tikka, joka hakkasi nokallaan sähköpylväiden peltihattuja. Sanoimmekin sitä Peltirummuksi. Tänä keväänä se tai joku muu heimoon kuuluva toi pihaan koko suvun, joka koitui monen pönttölinnun kohtaloksi. Nyt ovat pois käpy- sekä lähistön isojen lahohaapojen valkoselkätikatkin ja pönttöjen linnut. Vain autiot kodit ovat jäljellä. Ehkä ensi kesä tuo niihin uutta elämää.
Silloin tällöin pihassa piipahtavan haikaran lisäksi olen seurannut useammankin harakan elämää. Niistä rohkein on välillä terassin lasioven takana koputtelemassa ja pyytämässä ruokaa. Toisin kuin kaikkitietävät sanovat, ruokin eläimiä vaihtelevasti myös kesäisin. Kevät antoi odottaa myös muita mullistuksia, sillä puissa ja ruokapaikalla hyppi useampikin orava. Ne kaikki yhdessä tikkojen kanssa saivat aikaan, että yön yli ei ruokaa juuri säästynyt.
Auringonkukkaherkut oli vuorokaudessa syöty. Kun en saanut sitä kesäaikaan hankittua, päätin kokeilla uudelleen hevosen rehuruokaa, jota olin jo kerran hankkinut huonolla menestyksellä. Samalla siirsin lintulaudan ruokapöydän maan rajaan ja jäin seuraamaan. Ajattelin, että silläkin uhalla, vaikka se toisi myös Purolammen vesimyyrät aamiaiselle, lounastamaan tai illalliselle. Toistaiseksi en ole niitä havainnut. Myllykylän kadonneiden countrykanien sijaan rehu on kelvannut erityisesti harakoille ja jäniksille. Tosin jotkut niistä ovat kooltaan niin pieniä, että olisiko kuitenkin kaneilla näppinsä pelissä.
Joskus sydäntä riipaisee, kun seuraan kuinka luonto pitää ilman minuakin tasapainoa yllä. Silti itselläni on alati halu asettua luojan asemaan ja tehdä omia säätöjä. Tätä vältän kykyjeni mukaan ja korkeintaan vaikeutan jonkun lajin elämää. Niin kasvien kuin eläintenkin. Kuten nokkosten ja nyt tikkojen, joille ei näköjään hevosen safkani maistu.
Pitkin kesää seuraan kuinka balsami silti valtaa jokavuotisen tilansa nokkosilta, maitohorsmilta ja mesiangervoilta. Vaikka kaikkea säätävä ihminen on tehnyt lakeja, joilla mamuihmiset, -kasvit ja -eläimet luokitellaan toivotuiksi, vähemmän toivotuiksi tai inhokeiksi, en sitä ymmärrä. Himalajan-, eli jättibalsami on syksyn viimeisiä kukkia, joista tärkeää pölytystehtävää suorittavat mehiläiset ja kimalaiset keräävät talven ravintoa pesiinsä. Puolestani hankin heiltä ihmisten rosvoamaa hunajaa vain hieman ikäänkuin kasvien kasvattamisen korvaukseksi ja aamukahvini makeutukseksi. Annan kaikkien kukkien kukkia, kunnes yhteiskunta laittaa minut tältä(kin) osin ruotuun.
Aamun ilonaiheita on koko ajan enemmän yhteiseloon tottunut Jokilampien joutsenpariskunta. Ensimmäisinä vuosina ne nousivat siivilleen, kun näkivät ihmisen. Sitten ne pysyivät vedessä kauimmaisessa kulmassa, kun tulimme rannalle. Uimareissuilla ja muutenkin olen jatkanut laiturilta puhumista ihmisen kielellä. Tänä aamuna taas selitin rauhantahtoani Aatamin asuisena. Ja vastoin kaikkea entistä, kansallislintumme lähti uimaan kohti ja lipui ylväästi vierestäni. Tuli hyvä mieli, kun sanoin sille, "ole huoleti, kyllä me mahdutaan tänne kaikki ja pärjätään yhdessä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti