Elämäni kellot, osa 1

Ensimmäinen kello, joka on syöpynyt mieleeni, oli Junghansin heilurikello keittiömme peräseinällä. Luulen sen näyttävän aikaa edelleen, yli 70 vuoden jälkeenkin veljeni kodin olohuoneessa. Kun olin lapsi, paras kaverini oli vuoden nuorempi pikkusiskoni Irmeli. Silloin ei ollut kunnallista tai meillä muutakaan päivähoitoa ja opimme olemaan kahden kotona vanhempiemme ollessa töissä. Äiti jätti joka aamu määrätyn määrän tiskipöydälle karamelleja, joita oli lupa ottaa aina yksi isoviisarin ollessa ylhäällä. Kunnes oivalsin ottaa heilurin irti, jolloin kello kävi nopeammin ja makupalojen väliajat lyhenivät. Iltapäiväksi makeisia ei sitten enää riittänytkään. Monesti konttasimme ympyrää pitkin keittiön isoa ruokapöytää, minä edellä ja Irmeli perässä. Kunnes pudotimme maljakon laittalle ja juoksimme piiloon pihan Soputelttaan lampaantaljan eli vällyjen alle odottamaan vanhempiemme kotiin tuloa ja isän selkäsaunaa.

Kun putkiradioiden aika oli ohi, kotiimme hankittiin kelloradio. Se oli ihmeellinen, sillä siihen voi laittaa ajastuksen milloin musiikki tai mikä milloinkin alkoi kuulumaan. Sen paikka oli lasikaapin päällä isäni nojatuolin takana. Vitriinin alla faija piti pienoiskivääriä, jolla hän jahtasi saunan ikkunasta kylän kissoja ja rottia.

Kerran ollessani ehkä 10-vuotias, halusin näyttää kaverilleni Vesa Tuomiselle asetta. Ehkä eniten siksi, että heidän rikkaassa kodissa oli mielestäni kaikki hienommin ja kaikkea enemmän kuin meillä. Mutta kivääriä ei ollut ja sen kaivoin ylpeänä piirongin alta. Sitten painoin liipaisinta ja ase laukesi. Onneksi olin suunnannut piipun lattiaan enkä esimerkiksi ystäväni rintaan. Korkkimattoon tuli luodin mentävä reikä, jota ei enää saanut mitenkään näkymättömäksi eikä tekemättömäksi. Vuosia pelkäsin milloin asia tulee ilmi ja joudun tilille. Näin ei käynyt koskaan. Vieläkään en käsitä miksi ase oli ladattu, enkä voinut sitä kysyäkään. Pienoiskivääri on minulla edelleen, vaikka sen välillä menetin valtiolle.

Ensimmäinen rannekelloni oli kullanvärinen Leijona, joka odotti uutta aikaansa rikkoutuneena laatikkoni kätköissä vuosikymmenet. Kunnes se kerran sattui silmiini. Kunnostutin sen, sillä siihen liittyi paljon muistoja. Ihmeellisintä olivat pimeässä loistavat fosforiviisarit. Minne lie kelloni kadonnut? 

Seuraavakin vasemman ranteeni ajannäyttäjä oli Leijona. Nyt teräksen värinen, jonka sain rippilahjaksi. Sen vaihdoin muutama vuosi myöhemmin ryypättyäni koko yön mustalaisten kanssa Rovaniemen leirintäalueella Timexiin, jossa oli päivyri. Kaverini ilkkuivat ja haukkuivat hölmöksi, kun olin vaihtanut Leijonan paperinkeräyskelloon, kuten Pekka ja Veikko sanoivat. Vieläkin välillä harmittaa, sillä nyt sekin olisi rakas muisto.